Tulen ja jään laulu on legendaarinen George R. R. Martinin kirjasarja, joka on tullut yhä suuremmalle yleisölle tutuksi myös siitä tehdystä kahdeksankautisesta HBO-sarjasta Game of Thrones. HBO-sarja on tullut jo päätökseensä, mutta itse kirjasarja ei ole vielä saanut jatkoa. Viisiosainen sarja tulee saamaan tämänhetkisen suunnitelman mukaan ainakin vielä kaksi osaa.
Tulen ja jään laulua kustantaa suomessa Kirjava. Ensimmäinen osa Valtaistuinpeli on 694 sivua pitkä.
Kirjat ovat toistaan tiilisempiä tiiliskiviä, joten olen suunnitellut arvostelevani jokaisen yksitellen koko sarjan kerralla-arvioinnin sijaan.
Valtaistuinpeli ei ole aivan tavanomaista korkeaa fantasiaa, vaan on pitkään vailla mitään fantasiaelementtejä. Ennen seitsemästä valtakunnasta koostunut maa on elänyt rauhallista pitkää kesää vasta alle kahden vuosikymmenen ajan, kun valtakunnassa alkaa jälleen kuohua. Johonkin keskiaikaan sijoittuvassa maailmassa vanhat ja uudet vihollisuudet syntyvät uusien ja vanhojen liittojen lomaan. Kun kuninkaan Koura kuolee epäselvissä olosuhteissa ja kuningas pyytää vanhaa ystäväänsä Talvivaaran Eddard Starkia tämän paikalle, alkavat, vaiko jatkuvat?, tapahtumat, jotka saattavat tietää lyhyen rauhan päättymistä. Meren toisella puolella lohikäärmekuninkaan jälkeläiset elävät yhä ja valmistautuvat palaamaan kotimaahansa. Muurintakaiset muukalaiset liikehtivät ja Yövartio menettää jäseniä. Talvi on tulossa.
Useat näkökulmat tuovat näin moniulotteiseen kirjaan valtavasti kaivattua syvyyttä. Kuten hän-kertojalla on tapana, nämä kaikki ovat kuitenkin hyvin samansävyisiä keskenään. R. R. Martinin kirjoitustyyli on pitkäveteisyydessäänkin todella mukaansatempaava, mutta kirjan aloittaminen vaatii isosti kärsivällisyyttä. Uuden fantasiasarjan aloittaminen on aina enemmän tai vähemmän raskasta, mutta Tulen ja jään laulun maailmassa toisiaan muistuttavat nimet, arvonimet, liikanimet, lempinimet ja paikannimet tuottavat päänvaivaa ihan uudella tasolla. Sisään päästyään lukeminen on kuitenkin sujuvaa, ja kirjan rauhallisen tahdin ja riittävän itsensä selittämisen ansiosta jopa mukavaa.
Maailman synkkyys, draama ja ylitsekupliva naisvihamielisyys ja seksuaalisuus saivat minut nyrpistämään nenääni useammin kuin kerran. Saatuani ajatuksilleni vahvistusta esimerkiksi Guardian-lehden jutusta (laitan linkkejä alas ihmisiltä, jotka osaavat sanoittaa tarkoitukseni paremmin), ajattelin, että uskallan avata ajatuksiani aiheesta myös tänne. Kuinka paljon rasismia ja ties-mitä-muuta voi kirjaan sisällyttää maailmanluontitarkoituksessa? Missä menee raja? Tapa, jolla Martin kuvaa dothrakeja on vähintäänkin valkoinen, ja kirja suhtautuu "muihin" (jotka ovat kaikki ei-valkoisia) alentuvasti ja halveksuen, päähenkilöiden käyttäessä näitä törkeästi hyväkseen omien päämäärien saavuttamiseksi. Ymmärtääkseni HBO-sarjassa tilanne oli kirjojakin pahempi, ainakin siinä mitä tulee naisvihaan. Fantasiakirjailijana Martinilla on kuitenkin mahdollisuus luoda mitä tahansa - miksi luoda tällainen maa? Onko tämä todella tarpeen?
Kirjan hahmot ja juonen kronologinen kulku ja maailmanluonti ovat kuitenkin sellaista, millä klassikon asema ansaitaan. Vaikka maailma onkin vanhanaikainen, sarjasta huomaa uutuuden verrattuna vaikka Taruun sormusten herrasta, missä naisia tuskin näkyi. Kirja loppui hienosti (ei hyvin, mutta kirjallisesti hienosti), ja odotankin innonsekaisella kauhulla tuleviin osiin pääsemistä.
Valtaistuinpeli menee selvästi enemmän aikuisten, kuin nuorten genreen. Järkytystä välttääksesi, ja parhaan lukukokemuksen saamiseksi, en suosittelisikaan tähän maailmaan loikkaamista liian ajoissa.
George R. R. Martinilta blogiin on arvosteltu myös kirja Jäälohikäärme. Se löytyy vanhoista arvosteluista.
AtheneGirl
https://www.theguardian.com/tv-and-radio/2014/apr/29/game-of-thrones-racism-sexism-rape
