Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset

Hyviä enteitä on kahden fantasiakirjallisuuden klassikoista tunnettujen Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyökirja, joka on julkaistu 1990. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1992 alun perin se oli nimeltään Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Vuonna 2020 julkaistun uuden suomennoksen nimi lukee otsikossa. Kirjasta on tehty mm. radiosovitus ja kuusijaksoinen sarja Amazon Primeen.

Pratchett tunnetaan Kiekkomaailma-sarjastaan ja Neil Gaiman erityisesti Universumien tomu-triogiasta. Universumien tomu on arvosteltu aiemmin blogiin osioon Vanhat kirja-arvostelut.

Hyviä enteitä kertoo demoni-Crowleystä ja enkeli-Aziraphalesta. Luontaisiksi vihollisiksi toisilleen luodut olennot ovat eläneet Maan päällä vuosituhansia, eivätkä ylläpidä turhaa kaunaa. Oikeastaan heitä voisi kutsua jopa ystäviksi. Kirjan juoni keskittyy Raamatussa luvatun Harmageddonin, siis maailmanlopun tapahtumien kulkuun. Kuvailisin Hyviä enteitä kirjailijoiden huumorilla maustetuksi ja liioitelluksi Raamatun tulkinnaksi. Tekstiltään kirja ei ole helppolukuinen. Se on täynnä intertekstuaalisia viittauksia kaikkeen Maan päällä, ja marginaalissa on lyhyempiä ja pidempiä huomautuksia. Siksi kirja ei todennäköisesti uppoa nuorimpiin lukijoihin. Toivon itsekin lukevani teoksen uudestaan joskus vähän yleissivistyneenpänä. 

Kirja oli todellakin yllättävä, hauska ja liioiteltu. Hyviä enteitä eivät tahdita selvät kappalejaot, eikä aika ole sille tärkeä käsite. Rakenteeltaan kirja on kuitenkin varsin selkeä.

Hyviä enteitä tulkitsee ihmistä ylimielisesti yläpuolelta. Se kirjaa ylös naurettavimpia ajatuksia ja kummallisimpia asioita, joita ei ole tapana sanoa ääneen. Epäinhimillis-inhimilliset päähenkilöt ovat tulkintaan loistava kanava ja hahmot onkin luotu hienosti, kukin outouksineen ja luonteenpiirteineen. Noidanmetsästäjiä, Niitä (lapset Adam, Wensleydale, Pepper ja Brian) ja ilman muuta, Aziraphalea ja Crowleytä, kuvailisin sanalla ilahduttava. 

Mietin pitkään, käyttääkö sateenkaari-tunnistetta vai ei. Olen lukenut fanien mietteitä asiasta, hahmot kun ovat kirjassa miehen kehoissa, eläneet kauan yhdessä ja selvästi, omalla tavallaan, välittävät toisistaan. Neil Gaiman on sanonut ainoastaan, ettei gay-termin käyttö olisi näiden hahmojen kohdalla oikein, sillä he eivät ole kaksi ihmismiestä. Kirjassakin mainitaan eräässä kohdassa, että ulkonäöstään huolimatta Aziraphale on enkeli, eikä hänellä täten ole sukupuolta. Päätin jättää tunnisteen kuitenkin vakiintuneen teorian vuoksi, ja koska haluan samaistumista etsivien lukijoiden löytävän tämän.

Hyviä enteitä nousi valtavaan kirjagram-suosioon uuden suomennoksensa myötä, mutta itse tulin tarttuneeksi tähän vasta koulutehtävän vuoksi. Suosittelenkin Hyviä enteitä humoristista ja yllättävää kirjaa etsiville! 

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu 1

Tulen ja jään laulu on legendaarinen George R. R. Martinin kirjasarja, joka on tullut yhä suuremmalle yleisölle tutuksi myös siitä tehdystä kahdeksankautisesta HBO-sarjasta Game of Thrones. HBO-sarja on tullut jo päätökseensä, mutta itse kirjasarja ei ole vielä saanut jatkoa. Viisiosainen sarja tulee saamaan tämänhetkisen suunnitelman mukaan ainakin vielä kaksi osaa.

Tulen ja jään laulua kustantaa suomessa Kirjava. Ensimmäinen osa Valtaistuinpeli on 694 sivua pitkä.

Kirjat ovat toistaan tiilisempiä tiiliskiviä, joten olen suunnitellut arvostelevani jokaisen yksitellen koko sarjan kerralla-arvioinnin sijaan. 

Valtaistuinpeli ei ole aivan tavanomaista korkeaa fantasiaa, vaan on pitkään vailla mitään fantasiaelementtejä. Ennen seitsemästä valtakunnasta koostunut maa on elänyt rauhallista pitkää kesää vasta alle kahden vuosikymmenen ajan, kun valtakunnassa alkaa jälleen kuohua. Johonkin keskiaikaan sijoittuvassa maailmassa vanhat ja uudet vihollisuudet syntyvät uusien ja vanhojen liittojen lomaan. Kun kuninkaan Koura kuolee epäselvissä olosuhteissa ja kuningas pyytää vanhaa ystäväänsä Talvivaaran Eddard Starkia tämän paikalle, alkavat, vaiko jatkuvat?, tapahtumat, jotka saattavat tietää lyhyen rauhan päättymistä. Meren toisella puolella lohikäärmekuninkaan jälkeläiset elävät yhä ja valmistautuvat palaamaan kotimaahansa. Muurintakaiset muukalaiset liikehtivät ja Yövartio menettää jäseniä. Talvi on tulossa.

Useat näkökulmat tuovat näin moniulotteiseen kirjaan valtavasti kaivattua syvyyttä. Kuten hän-kertojalla on tapana, nämä kaikki ovat kuitenkin hyvin samansävyisiä keskenään. R. R. Martinin kirjoitustyyli on pitkäveteisyydessäänkin todella mukaansatempaava, mutta kirjan aloittaminen vaatii isosti kärsivällisyyttä. Uuden fantasiasarjan aloittaminen on aina enemmän tai vähemmän raskasta, mutta Tulen ja jään laulun maailmassa toisiaan muistuttavat nimet, arvonimet, liikanimet, lempinimet ja paikannimet tuottavat päänvaivaa ihan uudella tasolla. Sisään päästyään lukeminen on kuitenkin sujuvaa, ja kirjan rauhallisen tahdin ja riittävän itsensä selittämisen ansiosta jopa mukavaa.

Maailman synkkyys, draama ja ylitsekupliva naisvihamielisyys ja seksuaalisuus saivat minut nyrpistämään nenääni useammin kuin kerran. Saatuani ajatuksilleni vahvistusta esimerkiksi Guardian-lehden jutusta (laitan linkkejä alas ihmisiltä, jotka osaavat sanoittaa tarkoitukseni paremmin), ajattelin, että uskallan avata ajatuksiani aiheesta myös tänne. Kuinka paljon rasismia ja ties-mitä-muuta voi kirjaan sisällyttää maailmanluontitarkoituksessa? Missä menee raja? Tapa, jolla Martin kuvaa dothrakeja on vähintäänkin valkoinen, ja kirja suhtautuu "muihin" (jotka ovat kaikki ei-valkoisia) alentuvasti ja halveksuen, päähenkilöiden käyttäessä näitä törkeästi hyväkseen omien päämäärien saavuttamiseksi. Ymmärtääkseni HBO-sarjassa tilanne oli kirjojakin pahempi, ainakin siinä mitä tulee naisvihaan. Fantasiakirjailijana Martinilla on kuitenkin mahdollisuus luoda mitä tahansa - miksi luoda tällainen maa? Onko tämä todella tarpeen?

Kirjan hahmot ja juonen kronologinen kulku ja maailmanluonti ovat kuitenkin sellaista, millä klassikon asema ansaitaan. Vaikka maailma onkin vanhanaikainen, sarjasta huomaa uutuuden verrattuna vaikka Taruun sormusten herrasta, missä naisia tuskin näkyi. Kirja loppui hienosti (ei hyvin, mutta kirjallisesti hienosti), ja odotankin innonsekaisella kauhulla tuleviin osiin pääsemistä. 

Valtaistuinpeli menee selvästi enemmän aikuisten, kuin nuorten genreen. Järkytystä välttääksesi, ja parhaan lukukokemuksen saamiseksi, en suosittelisikaan tähän maailmaan loikkaamista liian ajoissa.

George R. R. Martinilta blogiin on arvosteltu myös kirja Jäälohikäärme. Se löytyy vanhoista arvosteluista.

AtheneGirl

https://www.theguardian.com/tv-and-radio/2014/apr/29/game-of-thrones-racism-sexism-rape

https://publicmedievalist.com/game-thrones-racism-problem/

Punainen erokirja

 Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.  Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY. 

Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.

Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista. 

On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)

Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.

En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.

-AtheneGirl

Perillinen -sarja

Perillinen on nuoren Christopher Paolinin ensimmäinen kirjasarja, joka nousi hyvin pian julkaisustaan suorastaan fantasiakirjallisuuden klassikoksi. Perillinen oltiin suunniteltu trilogiaksi, mutta hyvin pian sarja venähtikin neliosaiseksi - kirjat ovat järjestyksessä Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen.

Athenen huomio! Tämä sarja on ollut paras lukea ilman spoilereita, esittelyitä tai edes takakansitekstejä! Suosittelen ohittamaan seuraavan kappaleen, mutta kerron kuitenkin sarjasta hieman...

Perillinen kertoo 15-vuotiaasta Eragonista, nuoresta pienen syrjäkylän pojasta, joka metsästysretkellään sattuu löytämään erikoisen, sinisen kiven. Kivi paljastuu lohikäärmeen munaksi, ja äkkiä Eragon päätyy keskinäiseen osaan ikiaikaisen hallitsijan Galbatorixin Valtakunnan kukistamisessa. Kulkiessaan Alagaësiassa Eragon tutustuu haltioihin, kääpiöihin, ja muihin mantereen ihmeisiin, joista eivät kaikki ole edes selitettävissä, samalla kun oppii magiasta. lohikäärmeratsastajuudesta, sekä itsestään yhä enemmän.

Arvioni! Sarja täytti hyvin stereotyyppisen fantasiakirjasarjan merkit, ja suoria vaikutteita esim. Tarusta sormusten herrasta on havaittavissa todella paljon. Toisessa osassa, Esikoisessa, olin jättää sarjan kokonaan kesken sen arvattavuuden ja, sanoisinko jopa, persoonattomuuden vuoksi. Onneksi en näin tehnyt. Kolmannesta osasta eteenpäin kahden ensimmäisen kirjan merkityksettömänkin oloinen pohjustus alkaa tehdä työtään. Käytän juonesta taas kaulahuivivertausta. Aluksi huivi on tiivis, lyhyt ja helppo, ja keskeltä se yhtäkkiä alkaa levitä; ensin reunoista, lähes huomaamatta, ja kuroutuu taas pikkuhiljaa yhteen. Tarkoitan siis, ettei viimeinen osa pääty kertojan selvitykseen tapahtuneesta, vaan nivoutuu pikkuhiljaa.

Edes lukijan huomaamatta Eragon oppii ja kasvaa koko sarjan ajan, löytää motiiveja ja joutuu haastamaan itseään, tullen koko ajan voimakkaammaksi. Ihmisenä -tai ratsastajana- poika ei ole, tai tule olemaan täydellinen, ja juuri sellaisenaan kirja on hyvä ja mukava luettava. Mieleeni tulee esimerkiksi Eragonin tottumattomuus ihmisten johtamiseen ja puheiden pitämiseen.

Hahmona Eragon onkin hyvin kirjoitettu, mutta tarkemmin mietittynä hieman persoonaton, etenkin päähenkilöksi. Verrattuna ainakin lohikäärme-Saphiraan, Roran-serkkuun tai haltia-Aryaan kirjassa ei juuri kerrota millään tavalla tavallisista asioista, joista Eragon pitää tai joita huomioi, jolloin tämän näkökulma on jokseenkin yksinkertainen.

Alagaësia on upea, ja kartat kirjoissa auttavat hahmottamaan sitä vieläkin paremmin. Mikä teki juuri Perillisestä mielestäni hyvän sarjan, oli upea panostus ja kirjailijan kiinnostus magian, historian, sekä muinaisen kielen ideoihin. Kun sarjan imuun oli kerran päässyt, oli surku lopettaa se, vaikkakin lopetus oli hieno, ja viimeiset kirjat kirjoitettu ihanasti eri näkökulmista.

Lempihahmoni oli ehkä Nasuada - upea ja omistautunut johtaja, jolla kuitenkin löytyi empatiaa ja viisautta urgaleita ja Elvaa kohtaan, ja joka myös toimi inhmillisesti ja koki ystävyyttä.

Suosittelen sarjaa perinteisesti fantasiasta pitäville, ikäluokkana kolmas-seitsemäsluokkalaiset, sekä kiinnostuneet. Sarjassa on lohikäärmeitä, ystävyyttä, pulmanratkaisua, sekä saavutuksia ja menetyksiä. Alagaësia odottaa tutkijoitaan <3

-AtheneGirl

Poika raidallisessa pyjamassa

 Tarina epätavallisesta, mutta valitettavan lyhyeksi jääneestä ystävyydestä: 

“Kirjassa kummallista on se, kuinka kevyeksi se on onnistuttu naamioimaan.” 

 

Historiallinen romaani Poika raidallisessa pyjamassa 

POIKA RAIDALLISESSA PYJAMASSA kertoo 9-vuotiaasa Brunosta, jonka perhe muuttaa äkkiarvaamatta Natsi-Saksan aikaisesta Berliinistä aivan Auschwitzin keskitysleirin kupeeseen, ylistetyn sotaupseeri-isän työn vuoksi. 

Kirjassa on 206 sivua, ja sen on kirjoittanut irlantilainen John Boyne vuonna 2006. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus vuonna 2008. Kirja on voittanut ainakin Irlannin “Bisto Book”-palkinnon. 

Päähenkilö Bruno on ikänsä ja kasvatuksensa puolesta täysin tietämätön siitä, mitä tapahtuu ikkunansa alta loputtomiin jatkuvan piikkilanka-aidan takana. Ystäviensä ja isovanhempiensa luota viety lapsi näkee aidan toisella puolella leikkikavereita ja yhteisön, vaikka onhan heissä jotain kummaa; kaikilla on päällään sinivalkoraidallinen pyjama.  

Kirjassa kummallista on se, kuinka kevyeksi se on onnistuttu naamioimaan. Loppujen lopuksi melko lyhyt ja nopealukuinen romaani pitää sisällään kuitenkin siivun -fiktiivistä tosin- rankkaa historiaa keskitysleireistä pahamaineisimman reunamilta. Keveyden voi kuitenkin selittää viisaalla päähenkilövalinnalla. 

Verrattain muihin ennen 2010-lukua kirjoitettuihin kirjoihin, tässäkin oli paljon pitkiä, kuvailevia lauseita ja tarinankerronta perustui pitkälti Brunon omiin muistoihin, mietteisiin ja tunteisiin. Pidin kovasti siitä, miten kirjaa oli tosiaankin lähdetty rakentamaan nimenomaan hahmon, eikä suoraan historiallisuuden ja kurjuuden pohjalle. 

Vaikka juoni on sävyltään synkkä, lapsipäähenkilö ja sulavasti myös muiden hahmojen aatoksia lyhyesti avaava kertoja toivat siihen jonkinlaista toivoa, näyttivät mahdollisuuksia ja pieniä iloja heidän elämässään.  

Loppujen lopuksi en löydä koko kirjasta mitään moitittavaa. Todella, todella hyvin ja myös vastuullisesti kirjoitettu. Koululuettavaksi “helppo” ja nopea, mutta milloin tahansa muutoin luettavana tarkkaan analysoitava, sävykäs ja taidokas. Kirja olisi hieno myös kuvittaa. Lukukokemus todellakin ihan kaikille, paitsi nuorimmille. 

Odotan myös elokuvasovituksen näkemistä todella paljon!  

-AtheneGirl

Me kolme ja jengi

 S.E. Hintonin klassikko Me kolme ja jengi on julkaistu vuonna 1967, ja sen on kustantanut Otava, Seven-pokkarit. Kirjasta on tehty myös Outsiders - kolmen jengi-niminen elokuva.

Me kolme ja jengi kertoo amerikkalaisesta Ponyboysta, joka kuuluu rasvaletteinä tunnettuun jengiin. Luonteeltaan Pony on rauhallinen, ja hän menestyy koulussa hyvin, mutta ylpeästi kantamansa jengin maine johdattaa hänet moniin tapahtumiin. Kaikki menee lopullisesti pieleen, kun elokuvateatterissa Pony tutustuu Cherry Valance-nimiseen snobbariin, jonka poikaystävä näkee heidän juttelevan yhdessä. Tilanteen eskaloiduttua herkkä ja hiljainen Johnny tekee murhan.

Me kolme ja jengi on paitsi raaka kuvaus paitsi jengielämästä, myös perheväkivallan uhreista ja liian aikaisesta aikuistumisesta. Ponyn luonne ei sovi maisemaan, ja tarinaa olisi mielestäni paljon mielenkiintoisempi seurata esim. Darryn tai Johnnyn näkökulmasta. Pidin tapahtumakuvauksista ja kirjan helppolukuisuudesta, mutta itse juoni ja kirjan tyyli ei paljoa eronnut aiemmista koulun kautta lukemistani klassikoista, kuten Paahteesta (arvioituna Vanhimmissa). 

Kirja oli nopeasti ohi, eikä mitään venytetty liikaa. 

-AtheneGirl