Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo. Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY.
Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.
Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista.
On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)
Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.
En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.
-AtheneGirl
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti