Valitun aikakirjat

Valitun aikakirjat on Nora Robertsin kolmiosainen fantasiakirjasarja, joka kertoo nykyisen maailman lopusta ja aivan uuden alkamisesta. 

Kirjoista ensimmäinen, nimeltään Ensimmäinen vuosi, kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisestä vuodesta Surman hävitettyä sivilisaatio lähes kokonaan. Toiset kaksi kirjaa, Toinen koitos sekä Viimeinen taistelu, käsittelevät aikaa noin vuosikymmen maailmanlopusta, kun selviytyneet ovat ehtineet järjestyä ryhmiksi ja uusi maailmanjärjestys ollaan omaksuttu.

Ensimmäisen kirjan päähenkilöita ovat noidat Lana ja Max, uutisankkuri Arlys, keiju Fred, taistelija Katie, ensihoitaja Jonah, sekä lääkäri Rachel. Toisilleen ventovieraat löytävät toisensa, ja muitakin, paetessaan sekasortoon ajautuneita suurkaupunkeja, hallituksen armeijaa ja Armottomia. Yhteistyöllä pian toisilleen hyvin läheinen piiri kerää selviytyjiä luokseen ja alkaa rakentaa maailmaa uudelleen.

Uusi maailma on tuonut mukanaan myös uusia voimia. Mustiksi Kummiksi kutsutaan niitä, jotka ovat tulleet voimasta hulluiksi, ja jotka nyt kylvävät tuhoa ympärilleen. Lanan tyttären Fallonin syntymä on ennustettu, ja hänet on Valittu jo kauan ennen maailman tuhoa siksi, joka puolustaa Valoa niiltä, jotka Pimeydellä yrittävät sen tukahduttaa. 

Fallonin tehtävä ei ole helppo, mutta onneksi hänen ei tarvitse lähteä siihen yksin.

Sanon sen heti, Valitun aikakirjat kipusivat äkkiä epäviralliselle lempparisarjojen listalleni! Erilaisten hahmojen luonteet, motiivit ja taustatarinat olivat realistisia, ja tapahtuma- ja tilannekuvailu hienoa. Tunnelma välittyi tekstistä upeasti, samoin erilaiset tunnetilat. Rakastin hahmoja ihan niistä ärsyttävimmistä pikkupahiksista päähenkilöihin. 

Erityisesti pidin siitä, kuinka sarja korosti yhteistyötä, ystävyyttä ja rakkautta. Usein fantasiakirjat korostavat voimaa, harjoittelua ja juonittelua (usein myös taistelujen voittamista "huijaamalla" tai juurikin nokkeluuden avulla), mutta tässä erilaisten ihmisten tiimityö oli kaiken ytimenä. Tiimityö pyöritti kyliä, tiimityöllä rakennettiin tukikohtia ja yhteisen motiivin ansiosta voitiin käydä pelottavaankin taisteluun. Jokainen oli hyödyksi jotenkin, ja New Hopen yhteisö oli kaikkiaan upeasti rakennettu. Ketään, ei edes Fallonia tai Mallickia, nostettu tunteettoman yli-ihmisen rooliin. 

Suosittelen hieman erilaista fantasiaa hakeville, joita kiinnostavat tulevaisuuden uhkakuvat yhdistettynä selviytymistaisteluun, toivoon ja ystävyyteen <3. Todellakin rakastin tätä sarjaa!

-AtheneGirl

Punainen erokirja

 Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.  Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY. 

Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.

Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista. 

On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)

Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.

En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.

-AtheneGirl

Tuhkan valtiatar

 Tuhkan valtiatar on Throne of Glass sarjan viimeinen osa, joka ollaan kuitenkin suomennettu kahteen osaan. Aiempi sarja, eli osat 1-6, on arvosteltu aiemmin. 

Aelin on Maeven vankina meren toisella puolella, lukittuna rautaiseen arkkuun. Dorian kamppailee itsensä, erikoisten tunteidensa ja valtakuntansa kanssa. Chaol tekee kaikkensa palatakseen kotimaahansa luvatun armeijan kanssa, mutta ehtiikö hän ajoissa?

Kuten ei aikaisempikaan sarja, ei tästäkään puuttunut upeita ennaltasuunniteltuja yhteensattumia. Kirjaa seurataan vaihdellen useista näkökulmasta, joista kaikkiin lukija on jo aiemmin ehtinyt tutustumaan, ja jotka kamppailevat kaikki eri odotuksien ja velvollisuuksien kanssa. 

Loppujen lopuksi Sarah J Maasin kirjoitustyyli ja tunteen välitys tekstin kautta ei mielestäni ollut Throne of Glassissa yhtä hyvää, kuin uudemmassa Valtakunta-sarjassa. Teksti on riveinä, kirjaimina ja väleinä helposti luettavaa, ja ehkä niin täytyykin näin moneen suuntaan haarautuvassa tarinassa ollakin, mutta suuremmat lukijaan kohdistuvat tunteet jäävät musteen varaan. 

Jotkin kohdat kolahtivat jopa melko tunteettoman lukijan minääni, ja erityisesti Dorian ja Manon hahmoina puhuttelivat. Päähenkilönä Aelin kannatteli sarjaa yksinään sen alussa, mutta minusta oli hienoa, kun muutkin saivat tarinasta lähes yhtä paljon tilaa sen viimeisimmissä osissa, ja etenkin tässä lopussa. Näin menestyneen sarjan lopuksi Tuhkan valtiatar oli ihana.

Ja niin uskomatonta se onkin, koko sarja sijoittuu vain noin vuoden ajalle.

Throne of Glass -sarjaa suosittelen korkean fantasian ystäville, jotka etsivät pidempää sarjaa, jonka imuun jäädä. Nyt koko sarjakin on suomennettu, joten osia ei tarvitse odotella!

-AtheneGirl