Punainen erokirja

 Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.  Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY. 

Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.

Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista. 

On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)

Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.

En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.

-AtheneGirl

Tuhkan valtiatar

 Tuhkan valtiatar on Throne of Glass sarjan viimeinen osa, joka ollaan kuitenkin suomennettu kahteen osaan. Aiempi sarja, eli osat 1-6, on arvosteltu aiemmin. 

Aelin on Maeven vankina meren toisella puolella, lukittuna rautaiseen arkkuun. Dorian kamppailee itsensä, erikoisten tunteidensa ja valtakuntansa kanssa. Chaol tekee kaikkensa palatakseen kotimaahansa luvatun armeijan kanssa, mutta ehtiikö hän ajoissa?

Kuten ei aikaisempikaan sarja, ei tästäkään puuttunut upeita ennaltasuunniteltuja yhteensattumia. Kirjaa seurataan vaihdellen useista näkökulmasta, joista kaikkiin lukija on jo aiemmin ehtinyt tutustumaan, ja jotka kamppailevat kaikki eri odotuksien ja velvollisuuksien kanssa. 

Loppujen lopuksi Sarah J Maasin kirjoitustyyli ja tunteen välitys tekstin kautta ei mielestäni ollut Throne of Glassissa yhtä hyvää, kuin uudemmassa Valtakunta-sarjassa. Teksti on riveinä, kirjaimina ja väleinä helposti luettavaa, ja ehkä niin täytyykin näin moneen suuntaan haarautuvassa tarinassa ollakin, mutta suuremmat lukijaan kohdistuvat tunteet jäävät musteen varaan. 

Jotkin kohdat kolahtivat jopa melko tunteettoman lukijan minääni, ja erityisesti Dorian ja Manon hahmoina puhuttelivat. Päähenkilönä Aelin kannatteli sarjaa yksinään sen alussa, mutta minusta oli hienoa, kun muutkin saivat tarinasta lähes yhtä paljon tilaa sen viimeisimmissä osissa, ja etenkin tässä lopussa. Näin menestyneen sarjan lopuksi Tuhkan valtiatar oli ihana.

Ja niin uskomatonta se onkin, koko sarja sijoittuu vain noin vuoden ajalle.

Throne of Glass -sarjaa suosittelen korkean fantasian ystäville, jotka etsivät pidempää sarjaa, jonka imuun jäädä. Nyt koko sarjakin on suomennettu, joten osia ei tarvitse odotella!

-AtheneGirl

Bolla

 Myös kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2019 voittanut Pajtim Statovcin Bolla on ollut kriitikoiden ylistämä. Kirja on Statovcin kolmas ja käsittelee suuria aiheita, ja nostaa esiin vastakkainasetteluita. Teemoiksi nostaisin muunmuassa rakkauden, perinteet, sodan ja pakolaisuuden.

Kirjan päähenkilö on sisällissodan keskelle joutunut Arsim. Arsim on nuori, opiskelee ja elää perinteiden mukaista elämää vaimonsa Ajshen kanssa. Kaikki muuttuu kuitenkin sinä päivänä, kun Arsim tapaa Milôsin kadunkulman kahvilassa - kun he rakastuvat toisiinsa hetkessä. Elämänsä parhaan illan jälkeen Arsim palaa kotiin kuullakseen Ajshen odottavan heidän ensimmäistä lastaan.

Kirja koostuu Arsimin minä-kerronnasta, sekä Milôsin myöhemmistä kirjeistä ja ajatuksista Arsimille. Kappaleet eivät ole täysin aikajärjestyksessä, mutta seuraamalla luvun alun vuosilukua pysyy melko hyvin kartalla.

Arsim on perinteitä noudattava homomies, joka on mennyt naimisiin enemmän kunniansa, kuin rakkauden vuoksi. Vaikka Ajshe onkin ylistetty, mielestäni kirjan vahvin hahmo, on hän kuitenkin äitinä, vaimona ja nimenomaan naisena, poissa tämän tarinan keskiöstä. 

Kirja kuvaili mielestäni melko avartavasti seksuaali-identiteetin omaamista kaikenlaisissa elämäntilanteissa, kulttuureissa ja lähtökohdissa. En tiedä, miten homouteen Arsimin kotopuolessa suhtauduttaisiin, mutta sain sellaisen kuvan, että miesten välistä suhdetta tuskin ainakaan tunnustettaisiin. 

Ei hahmona, mutta ihmisenä Arsim oksetti minua. Voi olla, etten saanut tekstistä kaikkea irti, tai että miehen ajatusmaailma ja motivaatiot jäivät minulta pimentoon, mutta mielestäni tämä päähenkilö oli harvinaisen moraaliton, epäloojali ja kenties mieleltään sairas. Milôs oli lapsuudessaan traumatisoitunut, mutta yhä hyvin älykäs ja hyvä tyyppi, eikä ansainnut kohtaloaan Arsimin jälkeen. 

Kirjoitustyyli, ja Milôsin kerronnan tulkitseminen saavat kuitenkin arvostukseni. Pidin Statovcin tavasta kuvailla miljöitä, katsoa hahmon silmien kautta ja ilmaista tunteita paitsi sanoilla, myös niiden asettelulla. Tunnelma välittyi pelottavankin intensiivisesti.

Sisältövaroituksen haluaisin kuitenkin antaa, sillä kirjassa kuvaillaan raiskausta ja alaikäisten hyväksikäyttöä. Vaikkei Bolla kuulunutkaan suosikkigenreeni, ja oli toisinaan ahdistavaa luettavaa, se oli minusta kuitenkin kiinnostava. Kohtalaisen pieneen sivumäärään oltiin saatu ihan älyttömästi tunnetta, tunnelmaa ja toden totta, olihan tämä koukuttavakin. 

Suosittelen jos sota siviilin näkökulmasta, hylkäämisen pelko, rakkaus ja ihmisen seksuaalisuus teemoina kiinnostavat. Ja olet mielellään yli 15. 

-AtheneGirl

Pronssisoturit - Gods and Warriors (osat 4-5)

Michelle Paverin Gods and Warriors (Jumalia ja sotureita)-sarjasta ollaan käännetty kolme ensimmäistä osaa. Pronssisotureista Delfiinin saari, Liekehtivä leijona ja Haukansilmä ollaan arvosteltu joitain vuosia sitten vielä SimpleSite-aikoina, ja löytyy vanhoista kirja-arvosteluista.

Viimeiset kaksi osaa The Crocodile Tomb (Krokotiilihauta) ja The Bronze Warrior (Pronssisoturi) ovat ensimmäiset tähän saakka englanniksi lukemani romaanit. En lukenut niitä heti suomennettujen osien perään, koska en kokenut kielitaitoani läheskään riittäväksi.

Tämä arvostelu on arvio näistä kahdesta viimeisestä kirjasta, koska pitkän ajan vuoksi en uskalla koko sarjaa lähteä tiivistämään.

The Crocodile Tomb vie Pirran, Havocin, Spiritin ja Hylaksen kauas Välimeren toiselle puolelle, muinaiseen Egyptiin. Variksilla on Koronoksen tikari, jonka menettämisen ulkopuoliselle olisi Koronoksen huoneelle tuhoksi. Ja tämän tikarin Hylas on päättänyt saada.

The Warrior Bronzessa on porukka palannut takaisin Akean saarelle, Hylaksen kotiin. Vihjeet johtavat viimein kohti Issiä, Hylaksen jo kaksi vuotta kadonneena ollutta siskoa kohden. Voiko perhe muodostua uudestaan?

Englanniksi lukeminen tuotti tiettyjä hankaluuksia, kun sanastosta puuttui tärkeitä sanoja. Tiettyyn flow'hun päästyäni kirjat etenivät kuitenkin jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Henkilöhahmot kehittyvät, kyllä, mutta sarja on hyvin paljolti juoni-, eikä hahmopohjainen. Suurempia juonenkäänteitä ei juuri ole, ja hahmot toimivat pääosin vain juonen kuljettajina. Jonkin verran Pirran ja Hylaksen suhteesta ollaan näissä kahdessa kirjassa koetettu nostaa jotakin, mutta mielestäni se on tehty ehdottomasti liian ennalta-arvattavaksi ja kevyeksi. 

Juonesta ja kirjasarjasta itsestään pidin kyllä! Kovastikin. Jos nämä viimeiset osat oltaisiin suomennettu, ja olisin lukenut ne silloin pienempänä, olisin takuulla aivan liekeissä! Nyt kuitenkin olisin toivonut enemmän tunne- ja tunnelmakuvausta, sekä erilaista vuorovaikutusta hahmojen välille. Kaikki suuremmatkin tunteet, ilo ja viha, tuntuivat jäävän melko laimeiksi siihen nähden, millainen potentiaali jo pelkillä päähenkilöillä oli.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti Rick Riordanin (Percy Jackson, Olympoksen sankarit, Kanen aikakirjat...)faneille, mutta surkeaahan se on, jos sarja jää kielen vuoksi kesken. Koukuttavaa, ihanaa matkalukemista ja lisäksi historiantuntemusta! Ja jos ensimmäiset osat kaappaavat mukaansa, suosittelen lukemaan kyllä jälkimmäisetkin, sekä Michelle Paverin toisen sarjan: Muinainen pimeys (ehkä lempisarjojani!), joka löytyy myös vanhoista arvosteluista!

- AtheneGirl <3