Soulswift

 Soulswift on yhdysvaltalaisen Megan Bannenin toinen kirja. Se on itsenäinen fantasiateos, jonka hän on (ymmärtääkseni) itse kustantanut vuonna 2020. Bannenin kirjoja ei olla suomennettu.

Soulswift kertoo Gelyasta, nuoresta hedenski-tytöstä, joka on nuorena valittu Yhden Oikean Jumalan (One True God) välittäjäksi (a vessel), ja joka on lapsena tuotu Rosvaniaan luostariin opiskelemaan ja kääntämään Hänen Sanaansa (His Word). Ovinistit (the ovinists), joihin Gelyakin kuuluu, palvovat vain yhtä jumalaansa, Isää, jonka mallista miehetkin on luotu.

Kun Gelyaa pyydetään kääntäjäksi Demoniäiti-Elathia palvovan kantarin kuulusteluun, alkavat tapahtumat, joiden seurauksena tytöstä tulee toisenkin Jumalan, vaiko demonin?, välittäjä ja jonka harteille lankeaa maailman kohtalo. Gelyan on paitsi päätettävä, antautuako pyhän Vinnican tavoin vankeuteen maailmaansa suojellakseen, kuten hänen uskonsa vaatii, vaiko taistella voittaakseen ruumiinsa takaisin, myös mihin uskoo ja mitkä valheet hänen on jätettävä taakseen.

Bannenin luoma maailma on ihmeellinen. Sen tavat, kulttuuri ja uskomukset eroavat meistä suuresti, mutta tämä ei silti täytä korkean fantasian piirteitä. Uskontoihin, elathianilaisiin (the Elathians) ja ovinismiin, tutustutaan kirjan myötä pikku hiljaa, samalla kun Gelya pääsee pois muurien sisältä ja avartaa maailmankatsomustaan. 

Tavik on ihana hahmo, vaikken aina pitänytkään siitä varsin sukupuolittuneesta jaosta, mikä matkaajilla oli. Ovinistinen maailma toisaalta tähän myös kannusti. Gelyan hahmo upposi minuun syvälle ja oli jollain tavalla myös samaistuttava. 

Elathianien vainoaminen toi mieleeni Toisen maailmansodan, ja minusta jako oikeassa ja väärässä olemisessa elathianien ja ovinistien välillä oli reilu. Valitettavasti se oli myös realistinen. 

Juoni eteni loogisesti alusta loppuun, eikä siinä ollut juurikaan sivujuonteita, mikä yksiosaiseen kirjaan sopiikin. Kysymyksiä, vastauksia ja oivalluksia syntyi pitkin kirjaa, eikä lukijaa jätetty pimentoon. Jotkin kohdat olivat ennalta-arvattavia, toiset niin yllättäviä, että ottivat vatsanpohjasta. Etenkin loppu oli saada minut itkemään muutenkin, kuin hiljaa pääni sisällä.

jessica unhappy endings arent popular, but they sure are MBs bread and butter. once again, she has proven that a good ending doesnt necessarily have to be a happy one. (Goodreads, 2020)

--> " onnettomat loput eivät ole suosittuja, mutta ne todellakin ovat MB:n (Megan Bannenin) suola. Taas kerran hän on todistanut, että hyvän lopetuksen ei tarvitse olla iloinen " (Goodreads, 2020)

Minua olisi kiinnostanut, oliko Kaksi-Miekkaisia ollenkaan naisia, vai oliko jako välittäjien ja heidän välillä nimenomaan naiset ja miehet? Mitä mieltä olette?

Harmittaa, kun tätä ei ole suomeksi! Kieli ei ollut kuitenkaan kovin vaikeaa, joten uskallan suositella, jos luotat englannin taitoosi. Suosittelen upean fantasiaseikkailun ohessa romantiikasta pitäville lukijoille, joita kiinnostaa tutustua jälleen uuteen tapaan kirjoittaa. 

-AtheneGirl

Maailmantytttäret

 Maailmantyttäret on Siiri Enorannan uusin romaani, jonka keskiössä ovat ystävyys ja uusi, parempi maailma.

Maailmantyttäret sijoittuu 2100-luvulle, Romahduksen, tai maailmanlopun, jälkeiseen aikaan, jona kaikki on alkanut viimein olla paremmin. Maailmankoti käsittää Saarivaltiota lukuunottamatta kaikki tuntemamme mantereet, eivätkä valtiorajat enää rajoita ihmisiä. Uusi maailma ollaan rakennettu vanhan raunioihin viimeinkin ihmisarvoa ja luontoa kunnioittavaksi ja sortokapitalismin aika on jäänyt historiaan. 

Ilmasto muuttuu kuitenkin yhä edelleen ja rauhallista kansaa uhkaavat yhä tuntemattomat uhat. Kuten monet heitä ennen, lähtee viisi täysin erilaista tyttöä nyt matkalle ratkaisemaan feizhongien arvoitusta.

Maailmantyttäret on kokonaisuutena upea! En ole koskaan lukenut utopiaa, ja Enorannan kirjoitustyyli toi erilaisten nuorten ajatuksia kietoen maailman upeasti myös lukijan ympärille. Maailmankoti on todellakin maailma, jonka toivoisin joskus olevan totta - yhteistyö, ystävyys ja rakkaus. Hahmojen tunneälykkyys kertoo myös uuden maailman ihan erilaisista normeista, kasvatuksesta ja yleisestä ilmapiiristä, joka meiltä yhä puuttuu. Kaiken kaikkiaan hahmoista ja kerrankin hyvästä, mutta silti jollain superoptimistisella tavalla realistisesta maailmasta oli hyvä lukea.

Suosittelen muutoin Enorannan tyylistä pitäville, sekä niille, jotka kaipaavat positiivisia tulevaisuudenkuvia. Niille, jotka haluavat tutustua hahmoihin ja lukea ystävyydestä ja uudesta oppimisesta.

Kaikki Enorannan aiemmat kirjat oltiin arvosteltu SimpleSiteen, ja ne löytyvät vanhoista arvosteluista sivupalkista (koneella)! 

-AtheneGirl

Valitun aikakirjat

Valitun aikakirjat on Nora Robertsin kolmiosainen fantasiakirjasarja, joka kertoo nykyisen maailman lopusta ja aivan uuden alkamisesta. 

Kirjoista ensimmäinen, nimeltään Ensimmäinen vuosi, kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisestä vuodesta Surman hävitettyä sivilisaatio lähes kokonaan. Toiset kaksi kirjaa, Toinen koitos sekä Viimeinen taistelu, käsittelevät aikaa noin vuosikymmen maailmanlopusta, kun selviytyneet ovat ehtineet järjestyä ryhmiksi ja uusi maailmanjärjestys ollaan omaksuttu.

Ensimmäisen kirjan päähenkilöita ovat noidat Lana ja Max, uutisankkuri Arlys, keiju Fred, taistelija Katie, ensihoitaja Jonah, sekä lääkäri Rachel. Toisilleen ventovieraat löytävät toisensa, ja muitakin, paetessaan sekasortoon ajautuneita suurkaupunkeja, hallituksen armeijaa ja Armottomia. Yhteistyöllä pian toisilleen hyvin läheinen piiri kerää selviytyjiä luokseen ja alkaa rakentaa maailmaa uudelleen.

Uusi maailma on tuonut mukanaan myös uusia voimia. Mustiksi Kummiksi kutsutaan niitä, jotka ovat tulleet voimasta hulluiksi, ja jotka nyt kylvävät tuhoa ympärilleen. Lanan tyttären Fallonin syntymä on ennustettu, ja hänet on Valittu jo kauan ennen maailman tuhoa siksi, joka puolustaa Valoa niiltä, jotka Pimeydellä yrittävät sen tukahduttaa. 

Fallonin tehtävä ei ole helppo, mutta onneksi hänen ei tarvitse lähteä siihen yksin.

Sanon sen heti, Valitun aikakirjat kipusivat äkkiä epäviralliselle lempparisarjojen listalleni! Erilaisten hahmojen luonteet, motiivit ja taustatarinat olivat realistisia, ja tapahtuma- ja tilannekuvailu hienoa. Tunnelma välittyi tekstistä upeasti, samoin erilaiset tunnetilat. Rakastin hahmoja ihan niistä ärsyttävimmistä pikkupahiksista päähenkilöihin. 

Erityisesti pidin siitä, kuinka sarja korosti yhteistyötä, ystävyyttä ja rakkautta. Usein fantasiakirjat korostavat voimaa, harjoittelua ja juonittelua (usein myös taistelujen voittamista "huijaamalla" tai juurikin nokkeluuden avulla), mutta tässä erilaisten ihmisten tiimityö oli kaiken ytimenä. Tiimityö pyöritti kyliä, tiimityöllä rakennettiin tukikohtia ja yhteisen motiivin ansiosta voitiin käydä pelottavaankin taisteluun. Jokainen oli hyödyksi jotenkin, ja New Hopen yhteisö oli kaikkiaan upeasti rakennettu. Ketään, ei edes Fallonia tai Mallickia, nostettu tunteettoman yli-ihmisen rooliin. 

Suosittelen hieman erilaista fantasiaa hakeville, joita kiinnostavat tulevaisuuden uhkakuvat yhdistettynä selviytymistaisteluun, toivoon ja ystävyyteen <3. Todellakin rakastin tätä sarjaa!

-AtheneGirl

Punainen erokirja

 Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.  Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY. 

Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.

Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista. 

On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)

Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.

En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.

-AtheneGirl