(っ◔◡◔)っ ♥ 2023 ♥

Blogimme ylitti tänä vuonna 100 kirja-arvostelun rajan! Vuoden vaihteeseen mennessä KisuMisuun on arvosteltu 106 kirjaa ja sarjaa!

Tänään KisuMisuXDD täyttää 5 vuotta! Tiesitkö, että meidän viskari on tänä aikana ehtinyt kerran vaihtaa osoitettaan. KisuMisu muutti Bloggeriin Simplesitestä sen ilmaisen kokeilujakson päätyttyä, ja suurin osa arvosteluistamme löytyy siksi //Vanhat arvostellut -osiosta nykyisenkaltaisten postauksien sijaan.

Tätä postaustakin kirjoittavan Athenen lukudraivi ei ollut viime vuosiin verrattuna kova, mutta vuoden aikana palattiin moniin vanhoihin tuttuihin. Mitä ette täällä tai Instagramissa vielä näe, aloitin Percy Jacksonit uudestaan yli viiden vuoden jälkeen Disney+ tulevan sarjan kunniaksi. En ole vielä päässyt tähän sarjaan käsiksi. Onko se hyvä? Kirjoissa olen juuri saanut loppuun Hirviöidenmeren.

Kirjakuvaus on jäänyt vähälle ja ottamatta jääneitä kuvia on paikkailtu instassa perhosilla ja kukkasilla. Suokaamme se minulle anteeksi! 

Ensi vuonna odotan lukevani loputkin Percy Jacksonit ja Olympoksen sankarit, ja ehkä jotain ihan uutta englanninkielistä kirjallisuutta. Myös Muinaiseen pimeyteen ja Myyttihoviin olisi ihana palata. Kumpikin ovat sarjoja, joista en muista juuri muuta kuin Artemiille hypettämisen. 

Vuonna 2024 toivon piirrustusintoni palaavan, sillä olisi ihana tehdä taas kirjanmerkkejä. Odotan myös kiireistä kouluaikaa ja ajan viettämistä kavereiden kanssa. 

Viimeistä kertaa vuonna 2023 -AtheneGirl

Ei enää Eddy

Ei enää Eddy on ranskalaisen Édouard Louisin omaelämänkerrallinen romaani. Louis tunnetaan kirjojensa lisäksi muista kantaaottavista kirjoituksistaan. Kirja on julkaistu vuonna 2014 ja tunnetaan yleisemmin ranskankielisellä nimellä En finir avec Eddy Bellegueule. Suomeksi kirja julkaistiin vasta 2019, kun se oli jo käännetty toisellekymmenelle muulle kielelle.

Eddy on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Pohjois-Ranskassa vuosituhannen vaihteen molemmilla puolilla. Muiden alueen perheiden tavoin Eddyn perhe on köyhä. Äiti on tullut nuorena raskaaksi ja hoitaa kotia, isä käy muiden miesten tavoin tehtaassa töissä. Patriarkaaliset, eli miehekkyyden ja miesten arvoon ylitse naisten kumartavat arvot rehottavat, eikä niiden kyseenalaistamiselle ole sijaa.

Eddy on homo, mutta sillä ei ole oikeasti väliä. Eddyn kotona on väliä vain sillä, ettei hän ole kuin muut. Hän ei ole kovis tai edes maskuliininen mies. Huitomisensa, hentoutensa ja kimeän äänensä vuoksi aina kiusatun Eddyn kaveri ei halua olla kukaan, paitsi naapurin mummo ja tytöt. 

Mikään kiusaaminen, alkoholisoituneen isän opetus tai poikien kanssa pelattu jalkapallopeli ei voi kuitenkaan muuttaa Eddyä. Kirja räpiköi samoissa ongelmissa ja samoissa kuvioissa alusta loppuun ja kuvaa raa'asti kiusaamisen arkisuutta ja lapsen halua kuulua ja sopeutua joukkoon.

Lukukokemuksena Ei enää Eddy oli vaikea ja ikävä. Käsittelimme kirjaa koulussa viestinnän näkökulmasta. Oli todettava, ettei kirjassa kuvata mahdollisesti ainuttakaan tervettä tai edes hyvää vuorovaikutustilannetta.

Ei enää Eddy on kuin historiallinen kauhutarina, jonka tapahtumat sijoittuvat ihan lähiaikaan. Kirja on tarina itseinhosta ja ahtaasta miehen muotista. Ymmärrettävästi kohuttanut ja puhuttanut teos, jonka soisin kaikkien niiden lukevan, jotka väittävät maailmaa valmiiksi. 

-AtheneGirl

Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset

Hyviä enteitä on kahden fantasiakirjallisuuden klassikoista tunnettujen Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyökirja, joka on julkaistu 1990. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1992 alun perin se oli nimeltään Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Vuonna 2020 julkaistun uuden suomennoksen nimi lukee otsikossa. Kirjasta on tehty mm. radiosovitus ja kuusijaksoinen sarja Amazon Primeen.

Pratchett tunnetaan Kiekkomaailma-sarjastaan ja Neil Gaiman erityisesti Universumien tomu-triogiasta. Universumien tomu on arvosteltu aiemmin blogiin osioon Vanhat kirja-arvostelut.

Hyviä enteitä kertoo demoni-Crowleystä ja enkeli-Aziraphalesta. Luontaisiksi vihollisiksi toisilleen luodut olennot ovat eläneet Maan päällä vuosituhansia, eivätkä ylläpidä turhaa kaunaa. Oikeastaan heitä voisi kutsua jopa ystäviksi. Kirjan juoni keskittyy Raamatussa luvatun Harmageddonin, siis maailmanlopun tapahtumien kulkuun. Kuvailisin Hyviä enteitä kirjailijoiden huumorilla maustetuksi ja liioitelluksi Raamatun tulkinnaksi. Tekstiltään kirja ei ole helppolukuinen. Se on täynnä intertekstuaalisia viittauksia kaikkeen Maan päällä, ja marginaalissa on lyhyempiä ja pidempiä huomautuksia. Siksi kirja ei todennäköisesti uppoa nuorimpiin lukijoihin. Toivon itsekin lukevani teoksen uudestaan joskus vähän yleissivistyneenpänä. 

Kirja oli todellakin yllättävä, hauska ja liioiteltu. Hyviä enteitä eivät tahdita selvät kappalejaot, eikä aika ole sille tärkeä käsite. Rakenteeltaan kirja on kuitenkin varsin selkeä.

Hyviä enteitä tulkitsee ihmistä ylimielisesti yläpuolelta. Se kirjaa ylös naurettavimpia ajatuksia ja kummallisimpia asioita, joita ei ole tapana sanoa ääneen. Epäinhimillis-inhimilliset päähenkilöt ovat tulkintaan loistava kanava ja hahmot onkin luotu hienosti, kukin outouksineen ja luonteenpiirteineen. Noidanmetsästäjiä, Niitä (lapset Adam, Wensleydale, Pepper ja Brian) ja ilman muuta, Aziraphalea ja Crowleytä, kuvailisin sanalla ilahduttava. 

Mietin pitkään, käyttääkö sateenkaari-tunnistetta vai ei. Olen lukenut fanien mietteitä asiasta, hahmot kun ovat kirjassa miehen kehoissa, eläneet kauan yhdessä ja selvästi, omalla tavallaan, välittävät toisistaan. Neil Gaiman on sanonut ainoastaan, ettei gay-termin käyttö olisi näiden hahmojen kohdalla oikein, sillä he eivät ole kaksi ihmismiestä. Kirjassakin mainitaan eräässä kohdassa, että ulkonäöstään huolimatta Aziraphale on enkeli, eikä hänellä täten ole sukupuolta. Päätin jättää tunnisteen kuitenkin vakiintuneen teorian vuoksi, ja koska haluan samaistumista etsivien lukijoiden löytävän tämän.

Hyviä enteitä nousi valtavaan kirjagram-suosioon uuden suomennoksensa myötä, mutta itse tulin tarttuneeksi tähän vasta koulutehtävän vuoksi. Suosittelenkin Hyviä enteitä humoristista ja yllättävää kirjaa etsiville! 

A Court of Silver Flames

A Court of Silver Flames, fanikunnalle myös ACOSF, on toinen Sarah J. Maasin Valtakunta-sarjaa jatkavista romaaneista. Nämä kaksi kirjaa, A Court of Frost and Starlight (=ACOFAS) ja tämä, ovat periaatteessa Valtakunta-sarjaan kuulumattomia, sillä ne eivät sijoitu enää samaan juoneen, vaan kertovat käydyn sodan jälkeisestä ajasta.

A Court of Silver Flames (suom. Hopeisten liekkien valtakunta) ei olla suomennettu, kuten ei edeltävääkään osaa. Kolmiosainen Valtakunta on kuitenkin käännetty, ja sen arvostelu löytyy vanhoista arvosteluista! 

A Court of Silver Flames on pyhitetty Nesta Archeronille - Feyren ikävälle vanhemmalle isosiskolle, jolla oli kuitenkin ratkaiseva rooli Valtakunta-sarjan lopussa. 

ACOFS jatkaa tarinaa jonkin aikaa ACOFASin tapahtumien ja Winter Solsticen jälkeen. Sen tapahtumat sijoittuvat vajaan vuoden ajalle. Siinä missä ACOFAS kertoi laajasti Velariksen jälleenrakennuksesta, keskittyy tämä osa hyvin vahvasti yhden ihmisen traumaan.

Nesta tunnetaan inhottavana ja luotaantyöntävänä. Sodan jälkeen täysin perheestään Velariksen kaukaiseen nurkkaan eristäytynyttä siskoa on yritetty auttaa monella eri tavalla tuloksetta. Asia kohtaa kuitenkin käänteensä, kun Cassian hakee Nestan talostaan käskien tämän siskonsa luokse joenvarren taloon. Siellä häntä odottaakin todellinen järkytys: pakkomuutto House of Windiin ("Tuulen taloon") ja harjoittelemisen aloitus. Cassianin johdolla.

Varsin kliseinen alku saa monia hienoja ja dramaattisiakin käänteitä. Briallynin, näivettyneen ihmiskunigattaren, ja velho-Koschein epämääräinen uhka häilyy Prythianin yllä. Muinaisten, voimakkaiden välineiden, joita kutsutaan Troveksi (suom. aarre), ei voida mistään hinnasta antaa päätyä vihollisen käsiin. 

Sarah J. Maasin fantasia on siitä upeaa, että varsinkin Valtakunta-sarjassa ja sen jatko-osissa ollaan juuri tarpeeksi kaukana ihmisyydestä. Ihmisten maailma on olemassa haltioiden rinnalla, mutta se ei ole olennainen seikka kirjan kannalta, kuten se usein tuppaa olemaan. Kuitenkin, tärkeät hahmot ovat ennen olleet ihmisiä, ja tämä ollaan myöhemmin viety heiltä. Näen tämän Maasin hyvin luotuna väylänä käsitellä maailmansa haltioiden ja ihmisten eroja antamatta sen viedä liikaa huomiota. 

Henkinen pahoinvointi oli hyvin läsnä tätä teosta luettaessa. Nestan parantumisen tie ei ole mutkaton tai vailla kuoppia ja jokainen tämän kokema tunne välittyi Maasin tekstistä upeasti. ACOFS on mielestäni varsin realistinen, jännittävä ja jopa kaunis kertomus, jossa parantuminen ja uudet alut ovat keskiössä. Gwyn ja Emerie ovat Nestan ohella tärkeitä uusia hahmoja, joihin oli todella ilo tutustua. 

Jälleen tahdon ylistää Sarah J. Maasin kirjallisia valintoja: kuka muu kirjailija olisi tällä tavoin syventynyt maailmaansa tällaisella omistautuneisuudella oman huippumenestyneen sarjansa _jälkeen_?Vieläpä kahdessa kirjassa, hyvin erilaisista näkökulmista? Onnistuen vielä siinä näin loistavasti? Tämä ei ole novelli, vaan aivan oma romaaninsa. Tämä ei ole mikään sarjan "lisäkirja". Tämä on upeaa! 

Kirja sopii luettavaksi Valtakunnan ja ACOFASin jälkeen! ACOFAS on arvosteltu hieman aiemmin tähän blogiin. Iso iso iso suositus.

AtheneGirl

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu 1

Tulen ja jään laulu on legendaarinen George R. R. Martinin kirjasarja, joka on tullut yhä suuremmalle yleisölle tutuksi myös siitä tehdystä kahdeksankautisesta HBO-sarjasta Game of Thrones. HBO-sarja on tullut jo päätökseensä, mutta itse kirjasarja ei ole vielä saanut jatkoa. Viisiosainen sarja tulee saamaan tämänhetkisen suunnitelman mukaan ainakin vielä kaksi osaa.

Tulen ja jään laulua kustantaa suomessa Kirjava. Ensimmäinen osa Valtaistuinpeli on 694 sivua pitkä.

Kirjat ovat toistaan tiilisempiä tiiliskiviä, joten olen suunnitellut arvostelevani jokaisen yksitellen koko sarjan kerralla-arvioinnin sijaan. 

Valtaistuinpeli ei ole aivan tavanomaista korkeaa fantasiaa, vaan on pitkään vailla mitään fantasiaelementtejä. Ennen seitsemästä valtakunnasta koostunut maa on elänyt rauhallista pitkää kesää vasta alle kahden vuosikymmenen ajan, kun valtakunnassa alkaa jälleen kuohua. Johonkin keskiaikaan sijoittuvassa maailmassa vanhat ja uudet vihollisuudet syntyvät uusien ja vanhojen liittojen lomaan. Kun kuninkaan Koura kuolee epäselvissä olosuhteissa ja kuningas pyytää vanhaa ystäväänsä Talvivaaran Eddard Starkia tämän paikalle, alkavat, vaiko jatkuvat?, tapahtumat, jotka saattavat tietää lyhyen rauhan päättymistä. Meren toisella puolella lohikäärmekuninkaan jälkeläiset elävät yhä ja valmistautuvat palaamaan kotimaahansa. Muurintakaiset muukalaiset liikehtivät ja Yövartio menettää jäseniä. Talvi on tulossa.

Useat näkökulmat tuovat näin moniulotteiseen kirjaan valtavasti kaivattua syvyyttä. Kuten hän-kertojalla on tapana, nämä kaikki ovat kuitenkin hyvin samansävyisiä keskenään. R. R. Martinin kirjoitustyyli on pitkäveteisyydessäänkin todella mukaansatempaava, mutta kirjan aloittaminen vaatii isosti kärsivällisyyttä. Uuden fantasiasarjan aloittaminen on aina enemmän tai vähemmän raskasta, mutta Tulen ja jään laulun maailmassa toisiaan muistuttavat nimet, arvonimet, liikanimet, lempinimet ja paikannimet tuottavat päänvaivaa ihan uudella tasolla. Sisään päästyään lukeminen on kuitenkin sujuvaa, ja kirjan rauhallisen tahdin ja riittävän itsensä selittämisen ansiosta jopa mukavaa.

Maailman synkkyys, draama ja ylitsekupliva naisvihamielisyys ja seksuaalisuus saivat minut nyrpistämään nenääni useammin kuin kerran. Saatuani ajatuksilleni vahvistusta esimerkiksi Guardian-lehden jutusta (laitan linkkejä alas ihmisiltä, jotka osaavat sanoittaa tarkoitukseni paremmin), ajattelin, että uskallan avata ajatuksiani aiheesta myös tänne. Kuinka paljon rasismia ja ties-mitä-muuta voi kirjaan sisällyttää maailmanluontitarkoituksessa? Missä menee raja? Tapa, jolla Martin kuvaa dothrakeja on vähintäänkin valkoinen, ja kirja suhtautuu "muihin" (jotka ovat kaikki ei-valkoisia) alentuvasti ja halveksuen, päähenkilöiden käyttäessä näitä törkeästi hyväkseen omien päämäärien saavuttamiseksi. Ymmärtääkseni HBO-sarjassa tilanne oli kirjojakin pahempi, ainakin siinä mitä tulee naisvihaan. Fantasiakirjailijana Martinilla on kuitenkin mahdollisuus luoda mitä tahansa - miksi luoda tällainen maa? Onko tämä todella tarpeen?

Kirjan hahmot ja juonen kronologinen kulku ja maailmanluonti ovat kuitenkin sellaista, millä klassikon asema ansaitaan. Vaikka maailma onkin vanhanaikainen, sarjasta huomaa uutuuden verrattuna vaikka Taruun sormusten herrasta, missä naisia tuskin näkyi. Kirja loppui hienosti (ei hyvin, mutta kirjallisesti hienosti), ja odotankin innonsekaisella kauhulla tuleviin osiin pääsemistä. 

Valtaistuinpeli menee selvästi enemmän aikuisten, kuin nuorten genreen. Järkytystä välttääksesi, ja parhaan lukukokemuksen saamiseksi, en suosittelisikaan tähän maailmaan loikkaamista liian ajoissa.

George R. R. Martinilta blogiin on arvosteltu myös kirja Jäälohikäärme. Se löytyy vanhoista arvosteluista.

AtheneGirl

https://www.theguardian.com/tv-and-radio/2014/apr/29/game-of-thrones-racism-sexism-rape

https://publicmedievalist.com/game-thrones-racism-problem/

The Stolen Heir

The Stolen Heir ("Varastettu perillinen)" on Holly Blackin The Folk of the Air-trilogiaa jatkava itsenäinen novelli. The Folk of the Air on arvosteltu blogiin!

The Stolen Heir kertoo Court of Termitesin ("Termiittien valtakunnan") perillisestä Surenista. Kirja on The Folk of the Airin tavoin kirjoitettu yhdessä minäkertojassa, joka tunnetaan nimellä Wren. 

Oma novelli Wrenille oli yllättävä, mutta hieno veto! Kyseessä on mystinen ja aiemmassa sarjassa hyvin vähän suunvuoroja saanut nuori kuningatar, jota tämän vanhemmat Lady Nore ja Lord Jarel ovat käyttäneet häpeilemättömästi hyväkseen. Kirja kertoo ajasta The Folk of the Airin jälkeen, kun Elfhamen uusi kuningatar on pakottanut Lady Norelin vannomaan uskollisuuttaan nuorelle Surenille ja Lord Jarel on kuollut taistelussa. Suren on karannut metsään ihmisten maille ainoana tavoitteenaan suojella ihmisiä temppuilevien haltiamaan olentojen kirouksilta ja turmiollisilta sopimuksilta, ja selviytyä. Kun Elfhamen perillinen varoittamatta saapuu Wrenin metsään ei nuori kuningatar voi vastustaa mahdollisuutta kostaa Ice Citadelissa ("Jäälinnakkeessa") kokemansa kauhut.

The Stolen Heir kaivautuu todella syvälle psykologisiin teemoihin haavoittuneen ja yksinäisen Wrenin kautta ja vaikka kirjan loppu järkyttikin, oli se kiistämättä upea. Äärimmäisen inhimillistä Wreniä houkuttavat koston lisäksi halu saada ystävä, mutta voisiko hän koskaan luottaa kehenkään tai mihinkään? Loppuratkaisu on sanalla sanottuna upea, vaikka rankka. Blackin tapa kirjoittaa on ainutlaatuinen, se tuo minäkertojan kautta päähenkilön hyvin lähelle lukijaa. 

Novelli sopii luettavaksi trilogian jälkeen, mutta myös pelkiltään. 

AtheneGirl

Paluu Grishaversumiin / Six of Crows -sarja

(fonttikokoa suurennettu)

Sarjasta Paluu Grishaversumiin - englanniksi ja tunnetummin Six of Crows (fanikunnalle myös SoC)("Variksista kuusi") - ollaan suomennettu ensimmäinen osa Korppien kehä. Duologin toinen osa Hämärän valtakunta julkaistaan suomeksi vielä tämän vuoden syksyllä, mutta minun tuli luettua toinen osa The Crooked Kingdom ("Vääristynyt Valtakunta") englanniksi. Kirjat on kirjoittanut Leigh Bardugo.

Paluu Grishaversumiin sijoittuu samaan maailmaan Grishaversumin kanssa, joitakin kuukausia Tuhon ja roihun tapahtumien jälkeen, mutta niihin mitenkään liittymättä. Itsenäinen sarja kertoo kuudesta Kerchin saarivaltioon eri syistä päätyneestä nuoresta, käytännössä teinistä, jotka dregsien katujengin haltuunsa ottanut Kaz Brekker on kerännnyt yhteen omia tarkoitusperiään varten.

Wowwwwwtsiwow, siitä onkin aikaa kun jokin sarja on näin tullut ahmittua. En muistanut ollenkaan Bardugon kirjoitustyyliä, enkä ainakaan sitä, miten se kuvaakin näin onnistuneesti tunnelmaa. Grishaversumin arvostelussani taisin ihmetellä näkökulmien puutetta, no, tästä sitä ei puuttunut! Kuusi päähenkilöä on äääääärimmäisen vaikeaa saada toimivaksi, mutta Bardugo on saanut sen toimimaan upeasti!

Juoni on jännittävä ja Bardugon kirjoittaminen yksityiskohtaista. Vaikka minusta sarja oli upea, voin kuvitella, ettei se uppoa kaikille. Teksti on toisinaan todella intensiivistä ja nopeatempoista, ja nimenomaan fantasiasaagana tämä poikkeaa Grishaversumista täysin. 

Tavallisessa tapauksessa näiden päähenkilöiden väliset suhteet olisivat ärsyttäneet minua "yksinkertaisuudellaan". Vetäen mutkat suoriksi: kuusi hahmoa, kolme paria. Bardugo on kuitenkin luonut kuudesta variksesta jotain enemmän, nimittäin ystäväporukan. Aivan ainutlaatuisen sellaisen, jollaisesta en ole vielä koskaan ennen lukenut. Kirjan kaikki kuusi näkökulmaa ovat todiste Bardugon taidosta luoda täydet 15 (Kaz&Inej, Kaz&Nina,jne.) erilaista suhdetta, jokainen erilaisia ja silti keskenään dynaamisia. 

Mitä nämä Brekkerin aiemmin mainitsemani tarkoitusperät sitten ovat? Brekkerille motivaatio kaikelle on raha. 

SoC on fantasiaa täydellisimmillään, sen maailma on luotu täydellisen yksinkertaiseksi, mutta samalla ikäänkuin... kolmiuloitteiseksi. Kuinka sitä kuvailisin? Maailma tavallaan tukee itse itseään, mikä ominaisuus puuttuu toisinaan varsinkin korkean fantasian kirjoista, mitä tämäkin sarja edustaa.

Puhun usein juonen aukeamisesta kaulahuivin neulomiseen verraten - tässä tapauksessa en käyttäisi kyseistä vertausta. Juonenkäänteet eivät ole SoCn keskiössä, niitä ei tarvita, sillä kaikki tarpeellinen on jo olemassa.

Six of Crows ollaan yhdistetty todella onnistuneesti Netflixin Shadow&Bone-sarjaan Grishaversumin ohelle! Suosittelen lämpimästi! 

AtheneGirl

Bonus! Siitä, kun luin Grishaversumin on jo niin kauan, etten ollut täysin varma, mihin asioihin kiinnitin huomiota Bardugon kirjoitustavassa tai juonenluonnissa. Uteliaisuuttani palasin lukemaan vanhan arvosteluni, ja yllätyin.  Olin nimittäin maininnut, etten yhtään tykännyt Six of Crowsin yhdistämisestä Shadow&Bone-Netflix-sarjaan. Sanatarkasti: "Ilmeisesti sarjaan oltiin yhdistetty myös Six of Crowsin hahmoja, mikä oli mielestäni turhaa ja sekoitti tarinaa." Olen nyt ihan eri mieltä, mutta tällöin vielä koko sarjasta mitään tietämättömänä ymmärrän ärsytykseni.

Bonuksena myös laskuni siitä montako suhdetta syntyy kuuden hahmon välille:

K: N J I W M 5

N: J I W M 4

J: I W M 3

I: W M 2

W: M

A Court of Frost and Starlight

A Court of Frost and Starlight ("Kuuran/hallan ja tähtivalon valtakunta") on Sarah J. Maasin Valtakunta-sarjaa jatkava novelli. Kirjaa ei olla suomennettu J. Maasin uskomattomasta suosiosta huolimatta. ACOFASin jälkeen Valtakunta-sarjaa jatkaa vielä yksi novelli A Court of Silver Flames ("Hopeisten liekkien valtakunta"), jota en ole vielä ehtinyt lukea. 

(ACOFAS = A Court of Frost and Starlight. Sarjan kirjojen nimien ollessa niin pitkiä fanikunta on ottanut tavaksi käyttää tämänkaltaisia lyhenteitä)

ACOFAS sijoittuu aikaan joitakin kuukausia Valtakunta-sarjan viimeisen osan Siiveniskujen valtakunta jälkeen ja kuvaa luonnollisesti Hybernin vastaisen sodan vaikutuksia. Novellin kerronta osuu Winter Solsticen, joulun kaltaisen juhlan, aikaan, ja on täten myös paikka henkilöhahmojen monimutkaisten suhteiden kuvailulle. Hieno valinta!

ACOFAS kuvaa mielestäni muista vastaavista poiketen hyvin sodanjälkeistä (fantasiamaailman) jälleenrakentamista. Tästä kerrotaan usein kirjojen lopussa tai viimeisessä kappaleessa, mutta tämä osio ollaan yleensä pyhitetty tuhojen kauhistelulle, jonkinlaisille suunnitelmille ja huipputoiveikkaille tulevaisuudenkuville - yleensä tylsintä kirjassa, mutta monesti kiistämättömän tärkeä osio ennen kirjan loppumista. Sarah J. Maas on pyhittänyt tälle kokonaisen novellin.

Kuten Sarah J. Maasilla on tapana, Valtakunta-sarjan kymmenet tapahtumat, käänteet ja täysmittaiset sodat sijoittuvat vain vuoden sisälle, mikä syö tämänkin kirjan tunnelmaa. Vaikka fantasia genrenä mahdollistaa sen, että kaikki on mahdollista, olisivat kirjat ja sarjat koskettavampia ja realistisempiakin, jos konfliktien ja niiden seurausten kesto olisivat pidempiä. Velarikseen kohdistui sodan aikana vain yksi hyökkäys - entä jos sota olisi kestänyt pidempään? Täytyy kuitenkin huomata, ettei Hybernin sodan jälkeen Prythianissa haluta korjata vain sen jälkiä. Sota ja sen jälkeinen aika nähdään tilaisuutena uudistua suuremmin ja tehdä maailmasta parempi paikka. ACOFAS tapahtuu noin viikossa, mikä on kuitenkin tässä tapauksessa hyvä kesto! Kerronta on muistaakseni aikaisempaa sarjaa yksityiskohtaisempaa ja sopii novellin tunnelmaan.

Epäsuosittu mielipiteeni myös on, että Rhysand on toisinaan melko sietämätön. En muista ajatelleeni aiemmin näin, mutta ACOFASissa korostui se, kuinka vanhana pariskuntana Feyreä ja Rhysiä pidetään. Nämä ovat tietäneet toisistaan hädin tuskin kahta vuotta, mistä suureen osaan on kuulunut jonkinlainen ulkoinen kriisi! Ihan järjetön ikäero ja parin ylipäätään melko intohimoinen suhde tekevät minut hieman epämukavaksi. Nämä eivät mielestäni ole kuitenkaan kirjailijan virheitä, vaan oikeasti aika tärkeitäkin yksityiskohtia, joista olisi hienoa voida jutella vaikka lukupiirin kanssa joskus. Toivon, että nämä ovat olleet kirjailijalle tietoisia valintoja.

Maasin sarjat Valtakunta ja Throne of Glass (nimeä ei ole suomennettu, mutta sarja on!) on arvosteltu blogiin aiemmin. ACOFASia suosittelen, jos Valtakunta on jäänyt jo taakse, sillä ilman sitä tämä novelli on melkoisen tynkä. Kaikkiaan hieno lisä, ja tulen lukemaan varmasti myös jatkavan novellin ACOSFin!

AtheneGirl

- to do

- huhtikuun parhaat, Instagram-kohokohta

- John Steinbeck; Helmi - arvostelu lyhyesti Instagramiin

- Victoria Aveyard; Maailmojen murtaja - sarjan lukeminen

- Sarah J. Maas; Court of Frost and Starlight - kirjan lukeminen, kun varaus saapuu pian

- Paluu Grishaversumiin / Six of Crows - sarjan arvostelu, kun varaamani duologin toinen osa Crooked Kingdom saapuu ja saan sen luettua

AtheneGirl

muokattu! " Korppien kehä " --> " Paluu Grishaversumiin ", joka on sarjan suomennettu nimi

Jos olisin... #ifiwere

Haaste tuli vastaan ihanan @ripaustaikaa tilillä! Kaikki seuraamaan sitä ^^.  

Siispä! Jos olisin...

...kirja, olisin Salainen puutarha - nimenomaan se painos, jonka aikanaan lainasin lukudiplomia varten. Se tuoksui vaniljalta ja sivut olivat hieman kellastuneet. Pidin siitä kovasti, vaikken muista edes millainen itse kirjan kansi oli.

...kirjankansi, olisin Löytölintu tai Kirjojen tytär. Aika eri tyyliset, mutta molemmat tosi hienosti ja visuaalisesti toteutettuja. Ilokseni minulla on molemmat kirjat myös omana!<3 Jos saisin joskus suunnitella kirjalle kannen, mikä olisi minulle tosi iso kunnia ja vähän sellainen haavekin, tekisin jotain näiden kaltaista.

...kirjan tapahtumapaikka, olisin Varjometsästäjien pääkaupunki Alicante!

...kirjan hahmo, olisin Punaisen luostarin Maresi tai Soulswiftin Gelya. Erilaisissa maailmoissa nuoret tytöt ovat eläneet lapsuutensa eristyksissä, tai vähintäänkin kuplissa, joissa ovat oppineet kaiken, mitä maailmasta tietävät. Maailma on kuitenkin suuri ja matkaan lähdettyään tytöt saavat kyseenalaistaa ja oppia ja nähdä kaiken sen, mitä heiltä on haluttu pimittää. Vaikkei se ole helppoa, he ottavat tiedon vastaan nälkäisinä ja kasvavat lopulta juuri sellaisiksi, millaisiksi haluavatkin, toteuttavat unelmansa ja tuovat maailmaan omalla panoksellaan jotain hyvää.

...sitaatti kirjasta, olisin "Ne ovat lahjoja, emmekä me odota niistä mitään maksua. Keksien tuominen oli ystävällistä - ne olivat myös hyviä. Isä sanoo, että jos joku on minulle ystävällinen, minunkin täytyy olla ystävällinen hänelle. Sitten maailmassa on enemmän ystävyyttä". Muistin lähettäneeni tämän kohdan ystävälleni heti, kun se tuli vastaan, ja onneksi löysin sen myös vielä! Sitaatti on kirjasta Toinen koitos, joka on Valitun aikakirjojen toinen osa <3 

...juoma, olisin kahvia! Kahvi on estetiikkana tosi kiva, jos tiedät lainkaan mitä tarkoitan. Erityisesti kahvikuppiestetiikka.

...vuodenaika, olisin talvi. Rakastan talvea! 

...aika päivästä, olisin auringonlaskun aika, ihan sama mihin aikaan se päivästä mihin aikaan vuotta.

...väri, olisin syvä vaaleanvihreä!

Kaikki mainitut kirjat on myös arvosteltu blogiin! Jos kiinnostuit, käythän kurkkaamassa!

Haasteen suoritti Athene! 

The Folk of the Air -sarja

 The Folk of the Air (suom. Ilman kansa) on Holly Blackin fantasiatrilogia, jossa yhdistyvät korkea fantasia ja tuntemamme ihmismaailma. Holly Black on yhdysvaltalainen kirjailija ja tunnettu erityisesti lasten fantasiakirjasarjastaan Spiderwickin kronikat, sekä Cassandra Claren kanssa kirjoitetusta Magisterium-sarjastaan (arvosteltu blogin Simplesiten aikoina, arvio löytyy vanhoista //Kirja-arvosteluista). Folk of the Air on julkaistu vuosina 2018 ja 2019, eikä niitä olla suomennettu.

The Folk of the Air kertoo ikänsä Haltiamaassa (Faerieland) eläneestä Jude Duartesta - kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, jolle ojennetaan mahdollisuus valtaan, josta hän olisi tuskin voinut uneksiakaan. Koko elämänsä pelossa ja nöyryytyksessä elänyt Jude tarttuu tilaisuuteen, vaikkei se olekaan aivan sitä, mitä hän kunnialta odotti. Lopulta älykäs ja juonittelua kaihtamaton nainen löytääkin itsensä korkeimmasta asemasta, jota Haltiamaa voi hänelle tarjota. Voiko totuuksilla valehdella, entä voiko juonittelija joutua juonen kohteeksi?

Sarjan keräämän fanikunnan perusteella kuvittelin sarjan olevan pidempi. Trilogia keskittyy käytännössä vain Judeen helpottaen toki kirjan luettavuutta, mutta poistaen siitä heti syvyyttä muiden hahmojen tuntuessa etäisemmiltä.

Jude oli hahmona minulle ennennäkemättömän kiivas, impulsiivinen ja kunnianhimoinen. Minusta Juden hieman kieroutunutkin moraalin puute, vallanjano ja älykkyys olivat hyviä merkkejä ja seurauksia hänen äärimmäisen traumaattisesta lapsuudestaan ja kasvatuksestaan vanhempansa tappaneen punalipan (redcap) talossa. Kaksossisko Taryn on sopeuttanut itsensä samoihin kokemuksiin eri tavoin esiintyen miellyttävänä ja myötäilevänä itseään ja siskoaan suojellakseen, mutta sarjassa saadaan huomata rajumpiakin piirteitä. Joku traumoista ja muuten psykologiasta tietävä tai kiinnostunut saisi näistä kirjoista varmasti vieläkin enemmän irti!

The Folk of the Airin maailma on fantasiamaailmaksi melko tavanomainen, eikä sisältänyt erityisiä yksityiskohtia tai suurempia kuvioita. Miljöön kuvaus oli suurilta osin melko pelkistettyä, mikä on saattanut olla tarkoituksellista minä-kertojan luonteen vuoksi. Olennaiset kuviot selitettiin hyvin, eikä juoni kaarrellut tai tehnyt turhia haarautumia, joita oltaisiin viimeisessä kirjassa jouduttu selittämään. Se ei olisi sopinut tämän trilogian luonteeseen.

Esiintyvä romantiikka oli raadollista, mutta jotenkin söpöä, ja sopi sarjaan hienosti! Samoin kaikki muukin tunteettomuus ja tunteellisuus - kaikki oli hyvin toteutettu tilanteisiin ja hahmoihin nähden.

Suosittelen luettavaksi Sarah J. Maasin, Throne of Glassin, Cassandra Claren ja varjometsästäjien faneille, sekä aiemmin mainitsemastani psykologiasta kiinnostuneille! Huippu sarja ja sisälsi hirmuisesti infoa ja loogista etenemistä loppujen lopuksi melko pienestä sivumäärästä huolimattakin. Ymmärrän fanikunnan rakkautta, vaikkakin toivoin, etten olisi niin paljoa fandomia lukenut spoilerivaroituksia uhmaavasti - tulin nimittäin pahasti spoilatuksi :(. 

Huomioidaan vielä, että trilogia on tosiaan erityisesti nuorille aikuisille suunnattua YA-fantasiaa, kuten esimerkiksi Throne of Glass. Ikäsuositukseksi sanoisinkin yläasteikäiset! -AtheneGirl

Soulswift

 Soulswift on yhdysvaltalaisen Megan Bannenin toinen kirja. Se on itsenäinen fantasiateos, jonka hän on (ymmärtääkseni) itse kustantanut vuonna 2020. Bannenin kirjoja ei olla suomennettu.

Soulswift kertoo Gelyasta, nuoresta hedenski-tytöstä, joka on nuorena valittu Yhden Oikean Jumalan (One True God) välittäjäksi (a vessel), ja joka on lapsena tuotu Rosvaniaan luostariin opiskelemaan ja kääntämään Hänen Sanaansa (His Word). Ovinistit (the ovinists), joihin Gelyakin kuuluu, palvovat vain yhtä jumalaansa, Isää, jonka mallista miehetkin on luotu.

Kun Gelyaa pyydetään kääntäjäksi Demoniäiti-Elathia palvovan kantarin kuulusteluun, alkavat tapahtumat, joiden seurauksena tytöstä tulee toisenkin Jumalan, vaiko demonin?, välittäjä ja jonka harteille lankeaa maailman kohtalo. Gelyan on paitsi päätettävä, antautuako pyhän Vinnican tavoin vankeuteen maailmaansa suojellakseen, kuten hänen uskonsa vaatii, vaiko taistella voittaakseen ruumiinsa takaisin, myös mihin uskoo ja mitkä valheet hänen on jätettävä taakseen.

Bannenin luoma maailma on ihmeellinen. Sen tavat, kulttuuri ja uskomukset eroavat meistä suuresti, mutta tämä ei silti täytä korkean fantasian piirteitä. Uskontoihin, elathianilaisiin (the Elathians) ja ovinismiin, tutustutaan kirjan myötä pikku hiljaa, samalla kun Gelya pääsee pois muurien sisältä ja avartaa maailmankatsomustaan. 

Tavik on ihana hahmo, vaikken aina pitänytkään siitä varsin sukupuolittuneesta jaosta, mikä matkaajilla oli. Ovinistinen maailma toisaalta tähän myös kannusti. Gelyan hahmo upposi minuun syvälle ja oli jollain tavalla myös samaistuttava. 

Elathianien vainoaminen toi mieleeni Toisen maailmansodan, ja minusta jako oikeassa ja väärässä olemisessa elathianien ja ovinistien välillä oli reilu. Valitettavasti se oli myös realistinen. 

Juoni eteni loogisesti alusta loppuun, eikä siinä ollut juurikaan sivujuonteita, mikä yksiosaiseen kirjaan sopiikin. Kysymyksiä, vastauksia ja oivalluksia syntyi pitkin kirjaa, eikä lukijaa jätetty pimentoon. Jotkin kohdat olivat ennalta-arvattavia, toiset niin yllättäviä, että ottivat vatsanpohjasta. Etenkin loppu oli saada minut itkemään muutenkin, kuin hiljaa pääni sisällä.

jessica unhappy endings arent popular, but they sure are MBs bread and butter. once again, she has proven that a good ending doesnt necessarily have to be a happy one. (Goodreads, 2020)

--> " onnettomat loput eivät ole suosittuja, mutta ne todellakin ovat MB:n (Megan Bannenin) suola. Taas kerran hän on todistanut, että hyvän lopetuksen ei tarvitse olla iloinen " (Goodreads, 2020)

Minua olisi kiinnostanut, oliko Kaksi-Miekkaisia ollenkaan naisia, vai oliko jako välittäjien ja heidän välillä nimenomaan naiset ja miehet? Mitä mieltä olette?

Harmittaa, kun tätä ei ole suomeksi! Kieli ei ollut kuitenkaan kovin vaikeaa, joten uskallan suositella, jos luotat englannin taitoosi. Suosittelen upean fantasiaseikkailun ohessa romantiikasta pitäville lukijoille, joita kiinnostaa tutustua jälleen uuteen tapaan kirjoittaa. 

-AtheneGirl

Maailmantytttäret

 Maailmantyttäret on Siiri Enorannan uusin romaani, jonka keskiössä ovat ystävyys ja uusi, parempi maailma.

Maailmantyttäret sijoittuu 2100-luvulle, Romahduksen, tai maailmanlopun, jälkeiseen aikaan, jona kaikki on alkanut viimein olla paremmin. Maailmankoti käsittää Saarivaltiota lukuunottamatta kaikki tuntemamme mantereet, eivätkä valtiorajat enää rajoita ihmisiä. Uusi maailma ollaan rakennettu vanhan raunioihin viimeinkin ihmisarvoa ja luontoa kunnioittavaksi ja sortokapitalismin aika on jäänyt historiaan. 

Ilmasto muuttuu kuitenkin yhä edelleen ja rauhallista kansaa uhkaavat yhä tuntemattomat uhat. Kuten monet heitä ennen, lähtee viisi täysin erilaista tyttöä nyt matkalle ratkaisemaan feizhongien arvoitusta.

Maailmantyttäret on kokonaisuutena upea! En ole koskaan lukenut utopiaa, ja Enorannan kirjoitustyyli toi erilaisten nuorten ajatuksia kietoen maailman upeasti myös lukijan ympärille. Maailmankoti on todellakin maailma, jonka toivoisin joskus olevan totta - yhteistyö, ystävyys ja rakkaus. Hahmojen tunneälykkyys kertoo myös uuden maailman ihan erilaisista normeista, kasvatuksesta ja yleisestä ilmapiiristä, joka meiltä yhä puuttuu. Kaiken kaikkiaan hahmoista ja kerrankin hyvästä, mutta silti jollain superoptimistisella tavalla realistisesta maailmasta oli hyvä lukea.

Suosittelen muutoin Enorannan tyylistä pitäville, sekä niille, jotka kaipaavat positiivisia tulevaisuudenkuvia. Niille, jotka haluavat tutustua hahmoihin ja lukea ystävyydestä ja uudesta oppimisesta.

Kaikki Enorannan aiemmat kirjat oltiin arvosteltu SimpleSiteen, ja ne löytyvät vanhoista arvosteluista sivupalkista (koneella)! 

-AtheneGirl

Valitun aikakirjat

Valitun aikakirjat on Nora Robertsin kolmiosainen fantasiakirjasarja, joka kertoo nykyisen maailman lopusta ja aivan uuden alkamisesta. 

Kirjoista ensimmäinen, nimeltään Ensimmäinen vuosi, kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisestä vuodesta Surman hävitettyä sivilisaatio lähes kokonaan. Toiset kaksi kirjaa, Toinen koitos sekä Viimeinen taistelu, käsittelevät aikaa noin vuosikymmen maailmanlopusta, kun selviytyneet ovat ehtineet järjestyä ryhmiksi ja uusi maailmanjärjestys ollaan omaksuttu.

Ensimmäisen kirjan päähenkilöita ovat noidat Lana ja Max, uutisankkuri Arlys, keiju Fred, taistelija Katie, ensihoitaja Jonah, sekä lääkäri Rachel. Toisilleen ventovieraat löytävät toisensa, ja muitakin, paetessaan sekasortoon ajautuneita suurkaupunkeja, hallituksen armeijaa ja Armottomia. Yhteistyöllä pian toisilleen hyvin läheinen piiri kerää selviytyjiä luokseen ja alkaa rakentaa maailmaa uudelleen.

Uusi maailma on tuonut mukanaan myös uusia voimia. Mustiksi Kummiksi kutsutaan niitä, jotka ovat tulleet voimasta hulluiksi, ja jotka nyt kylvävät tuhoa ympärilleen. Lanan tyttären Fallonin syntymä on ennustettu, ja hänet on Valittu jo kauan ennen maailman tuhoa siksi, joka puolustaa Valoa niiltä, jotka Pimeydellä yrittävät sen tukahduttaa. 

Fallonin tehtävä ei ole helppo, mutta onneksi hänen ei tarvitse lähteä siihen yksin.

Sanon sen heti, Valitun aikakirjat kipusivat äkkiä epäviralliselle lempparisarjojen listalleni! Erilaisten hahmojen luonteet, motiivit ja taustatarinat olivat realistisia, ja tapahtuma- ja tilannekuvailu hienoa. Tunnelma välittyi tekstistä upeasti, samoin erilaiset tunnetilat. Rakastin hahmoja ihan niistä ärsyttävimmistä pikkupahiksista päähenkilöihin. 

Erityisesti pidin siitä, kuinka sarja korosti yhteistyötä, ystävyyttä ja rakkautta. Usein fantasiakirjat korostavat voimaa, harjoittelua ja juonittelua (usein myös taistelujen voittamista "huijaamalla" tai juurikin nokkeluuden avulla), mutta tässä erilaisten ihmisten tiimityö oli kaiken ytimenä. Tiimityö pyöritti kyliä, tiimityöllä rakennettiin tukikohtia ja yhteisen motiivin ansiosta voitiin käydä pelottavaankin taisteluun. Jokainen oli hyödyksi jotenkin, ja New Hopen yhteisö oli kaikkiaan upeasti rakennettu. Ketään, ei edes Fallonia tai Mallickia, nostettu tunteettoman yli-ihmisen rooliin. 

Suosittelen hieman erilaista fantasiaa hakeville, joita kiinnostavat tulevaisuuden uhkakuvat yhdistettynä selviytymistaisteluun, toivoon ja ystävyyteen <3. Todellakin rakastin tätä sarjaa!

-AtheneGirl

Punainen erokirja

 Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan omaelämänkerralliselle trilogialle. Saisio -trilogian ensimmäiset osat ovat nimeltään Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.  Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY. 

Punainen erokirja kertoo itsestään Pirkko Saisiosta, ja nimenomaan ajasta tämän nuoruudessa ja opiskeluaikoina suunnilleen 80-luvulla. Saisio on itse sanonut kirjansa olevan silti ennemmin fiktioita, ja kirjoittaneensa sen nimenomaan tapahtumista jääneiden muistojen ja tunteiden mukaiseksi, eikä sen tarkemmaksi faktapohjaiseksi tietokirjaksi. Tämä välittyykin kirjoitustyylistä, joka ei ole aivan tavanomaisen elämänkerran tapainenkaan.

Pirkko Saisio oli aikanaan tytöistä pitävä tyttö, rikollinen ja mieleltään kipeä. Saision perhe piti tyttärensä rakkautta pysyvänä tai ohimenevänä sairautena, ja kohtelikin lastaan sen mukaan asian ymmärrettyään. Saision nuoruuteen kuuluivat kuitenkin myös poliittinen opiskelijaliikehdintä, sekä hitaasti heräävä intohimo kirjoittamiseen, jonka varjoon teatteriopinnot hiljakseen jäivät. Ystävistään Saisio ei juuri puhu, mutta ensirakkaudestaan Klovnisilmäisestä hänen on hankala päästä yli, ja Havva on hän, joka lopulta jättää naisen Sunnuntailapsen kanssa. Nimensä mukaisesti kirjassa isossa osassa ovat jolleivat särkevät, niin muovaavat ja pelottavatkin erot eri ihmissuhteista. 

On ihmeellistä jäsenet särkien, velaksi juodun oluen hiipuva maku suussa, pysähtyä Aleksin näyteikkunapeilin eteen (matkalla untaan pidättelevän, alati menestyksestäni yllättyneen klovnisilmäisen luokse): Olenko se minä? (s.87)

Kirja oli sitä laatua, josta saisi varmasti yhä enemmän irti jokaisella uudella lukukerralla. Toisella jo paljon enemmän, ja yhä kolmannella, neljännellä, viidennelläkin uusi merkitys avautuisi. Saisio ei juuri käytä symboliikkaa, mutta keskittyy tarkkaan yllättäviin yksityiskohtiin ja jättää merkityksettömiä mainitsematta, mikä tekee tarinasta jännittävän ja vaikeaselkoisenkin. Aluksi, kun Saision tyyli ei ollut ennestään tuttu, se hämmensi kovasti, eikä moniakaan yksityiskohtia jäänyt mieleen. Kummallisesti tämä kirja onkin sanojen vähyydessä todella nopealukuinen, mutta silti vaikea ja täynnä tarinaa ja tunnetta, joka välittyy sanoista ja tavasta, jolla ne on paperiin aseteltu.

En osaa sanoa tiettyä ryhmää, jolle suositella tätä. Ehkäpä runoista pitäville, vaikkei tämä lähellä sitä olekaan. Jokin kirjoitustavassa ja Saision tyylissä heittää tulevaisuudesta huomioitaan oli viehättävää, mutta omaan makuuni liian sekavaa.

-AtheneGirl

Tuhkan valtiatar

 Tuhkan valtiatar on Throne of Glass sarjan viimeinen osa, joka ollaan kuitenkin suomennettu kahteen osaan. Aiempi sarja, eli osat 1-6, on arvosteltu aiemmin. 

Aelin on Maeven vankina meren toisella puolella, lukittuna rautaiseen arkkuun. Dorian kamppailee itsensä, erikoisten tunteidensa ja valtakuntansa kanssa. Chaol tekee kaikkensa palatakseen kotimaahansa luvatun armeijan kanssa, mutta ehtiikö hän ajoissa?

Kuten ei aikaisempikaan sarja, ei tästäkään puuttunut upeita ennaltasuunniteltuja yhteensattumia. Kirjaa seurataan vaihdellen useista näkökulmasta, joista kaikkiin lukija on jo aiemmin ehtinyt tutustumaan, ja jotka kamppailevat kaikki eri odotuksien ja velvollisuuksien kanssa. 

Loppujen lopuksi Sarah J Maasin kirjoitustyyli ja tunteen välitys tekstin kautta ei mielestäni ollut Throne of Glassissa yhtä hyvää, kuin uudemmassa Valtakunta-sarjassa. Teksti on riveinä, kirjaimina ja väleinä helposti luettavaa, ja ehkä niin täytyykin näin moneen suuntaan haarautuvassa tarinassa ollakin, mutta suuremmat lukijaan kohdistuvat tunteet jäävät musteen varaan. 

Jotkin kohdat kolahtivat jopa melko tunteettoman lukijan minääni, ja erityisesti Dorian ja Manon hahmoina puhuttelivat. Päähenkilönä Aelin kannatteli sarjaa yksinään sen alussa, mutta minusta oli hienoa, kun muutkin saivat tarinasta lähes yhtä paljon tilaa sen viimeisimmissä osissa, ja etenkin tässä lopussa. Näin menestyneen sarjan lopuksi Tuhkan valtiatar oli ihana.

Ja niin uskomatonta se onkin, koko sarja sijoittuu vain noin vuoden ajalle.

Throne of Glass -sarjaa suosittelen korkean fantasian ystäville, jotka etsivät pidempää sarjaa, jonka imuun jäädä. Nyt koko sarjakin on suomennettu, joten osia ei tarvitse odotella!

-AtheneGirl

Bolla

 Myös kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2019 voittanut Pajtim Statovcin Bolla on ollut kriitikoiden ylistämä. Kirja on Statovcin kolmas ja käsittelee suuria aiheita, ja nostaa esiin vastakkainasetteluita. Teemoiksi nostaisin muunmuassa rakkauden, perinteet, sodan ja pakolaisuuden.

Kirjan päähenkilö on sisällissodan keskelle joutunut Arsim. Arsim on nuori, opiskelee ja elää perinteiden mukaista elämää vaimonsa Ajshen kanssa. Kaikki muuttuu kuitenkin sinä päivänä, kun Arsim tapaa Milôsin kadunkulman kahvilassa - kun he rakastuvat toisiinsa hetkessä. Elämänsä parhaan illan jälkeen Arsim palaa kotiin kuullakseen Ajshen odottavan heidän ensimmäistä lastaan.

Kirja koostuu Arsimin minä-kerronnasta, sekä Milôsin myöhemmistä kirjeistä ja ajatuksista Arsimille. Kappaleet eivät ole täysin aikajärjestyksessä, mutta seuraamalla luvun alun vuosilukua pysyy melko hyvin kartalla.

Arsim on perinteitä noudattava homomies, joka on mennyt naimisiin enemmän kunniansa, kuin rakkauden vuoksi. Vaikka Ajshe onkin ylistetty, mielestäni kirjan vahvin hahmo, on hän kuitenkin äitinä, vaimona ja nimenomaan naisena, poissa tämän tarinan keskiöstä. 

Kirja kuvaili mielestäni melko avartavasti seksuaali-identiteetin omaamista kaikenlaisissa elämäntilanteissa, kulttuureissa ja lähtökohdissa. En tiedä, miten homouteen Arsimin kotopuolessa suhtauduttaisiin, mutta sain sellaisen kuvan, että miesten välistä suhdetta tuskin ainakaan tunnustettaisiin. 

Ei hahmona, mutta ihmisenä Arsim oksetti minua. Voi olla, etten saanut tekstistä kaikkea irti, tai että miehen ajatusmaailma ja motivaatiot jäivät minulta pimentoon, mutta mielestäni tämä päähenkilö oli harvinaisen moraaliton, epäloojali ja kenties mieleltään sairas. Milôs oli lapsuudessaan traumatisoitunut, mutta yhä hyvin älykäs ja hyvä tyyppi, eikä ansainnut kohtaloaan Arsimin jälkeen. 

Kirjoitustyyli, ja Milôsin kerronnan tulkitseminen saavat kuitenkin arvostukseni. Pidin Statovcin tavasta kuvailla miljöitä, katsoa hahmon silmien kautta ja ilmaista tunteita paitsi sanoilla, myös niiden asettelulla. Tunnelma välittyi pelottavankin intensiivisesti.

Sisältövaroituksen haluaisin kuitenkin antaa, sillä kirjassa kuvaillaan raiskausta ja alaikäisten hyväksikäyttöä. Vaikkei Bolla kuulunutkaan suosikkigenreeni, ja oli toisinaan ahdistavaa luettavaa, se oli minusta kuitenkin kiinnostava. Kohtalaisen pieneen sivumäärään oltiin saatu ihan älyttömästi tunnetta, tunnelmaa ja toden totta, olihan tämä koukuttavakin. 

Suosittelen jos sota siviilin näkökulmasta, hylkäämisen pelko, rakkaus ja ihmisen seksuaalisuus teemoina kiinnostavat. Ja olet mielellään yli 15. 

-AtheneGirl

Pronssisoturit - Gods and Warriors (osat 4-5)

Michelle Paverin Gods and Warriors (Jumalia ja sotureita)-sarjasta ollaan käännetty kolme ensimmäistä osaa. Pronssisotureista Delfiinin saari, Liekehtivä leijona ja Haukansilmä ollaan arvosteltu joitain vuosia sitten vielä SimpleSite-aikoina, ja löytyy vanhoista kirja-arvosteluista.

Viimeiset kaksi osaa The Crocodile Tomb (Krokotiilihauta) ja The Bronze Warrior (Pronssisoturi) ovat ensimmäiset tähän saakka englanniksi lukemani romaanit. En lukenut niitä heti suomennettujen osien perään, koska en kokenut kielitaitoani läheskään riittäväksi.

Tämä arvostelu on arvio näistä kahdesta viimeisestä kirjasta, koska pitkän ajan vuoksi en uskalla koko sarjaa lähteä tiivistämään.

The Crocodile Tomb vie Pirran, Havocin, Spiritin ja Hylaksen kauas Välimeren toiselle puolelle, muinaiseen Egyptiin. Variksilla on Koronoksen tikari, jonka menettämisen ulkopuoliselle olisi Koronoksen huoneelle tuhoksi. Ja tämän tikarin Hylas on päättänyt saada.

The Warrior Bronzessa on porukka palannut takaisin Akean saarelle, Hylaksen kotiin. Vihjeet johtavat viimein kohti Issiä, Hylaksen jo kaksi vuotta kadonneena ollutta siskoa kohden. Voiko perhe muodostua uudestaan?

Englanniksi lukeminen tuotti tiettyjä hankaluuksia, kun sanastosta puuttui tärkeitä sanoja. Tiettyyn flow'hun päästyäni kirjat etenivät kuitenkin jouhevasti ja ymmärrettävästi.

Henkilöhahmot kehittyvät, kyllä, mutta sarja on hyvin paljolti juoni-, eikä hahmopohjainen. Suurempia juonenkäänteitä ei juuri ole, ja hahmot toimivat pääosin vain juonen kuljettajina. Jonkin verran Pirran ja Hylaksen suhteesta ollaan näissä kahdessa kirjassa koetettu nostaa jotakin, mutta mielestäni se on tehty ehdottomasti liian ennalta-arvattavaksi ja kevyeksi. 

Juonesta ja kirjasarjasta itsestään pidin kyllä! Kovastikin. Jos nämä viimeiset osat oltaisiin suomennettu, ja olisin lukenut ne silloin pienempänä, olisin takuulla aivan liekeissä! Nyt kuitenkin olisin toivonut enemmän tunne- ja tunnelmakuvausta, sekä erilaista vuorovaikutusta hahmojen välille. Kaikki suuremmatkin tunteet, ilo ja viha, tuntuivat jäävän melko laimeiksi siihen nähden, millainen potentiaali jo pelkillä päähenkilöillä oli.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti Rick Riordanin (Percy Jackson, Olympoksen sankarit, Kanen aikakirjat...)faneille, mutta surkeaahan se on, jos sarja jää kielen vuoksi kesken. Koukuttavaa, ihanaa matkalukemista ja lisäksi historiantuntemusta! Ja jos ensimmäiset osat kaappaavat mukaansa, suosittelen lukemaan kyllä jälkimmäisetkin, sekä Michelle Paverin toisen sarjan: Muinainen pimeys (ehkä lempisarjojani!), joka löytyy myös vanhoista arvosteluista!

- AtheneGirl <3

Kulkuri, noita ja lohikäärme

Kulkuri, noita ja lohikäärme kertoo lyhyesti ajasta Christopher Paolinin Perillinen-sarjan jälkeen. Kirja on jaettu osiin, joista pisin on nimeltään Mato, ja joka kertoo erästä urgalien sankaritarinaa. Muita aiheita kirjassa ovat Murtaghin nykytilanne, sekä noitatyttö-Elvan ja Angelan matkat.

Kulkuri, noita ja lohikäärme ei ainakaan Risingshadowssa ole saanut parhaita mahdollisia pisteitä, ei varsinkaan Eragon-faneilta. Kirjaa kuvaillaan itse sarjaan verrattuna melko luonteettomaksi ja kevyeksi - jotkut jopa väittävät sen olevan tehty vain rahan vuoksi. Itse uskon kirjan olleen tuote kirjailijan halusta palata vielä Alagaësiaan, ja kirjoittaa ehkä jostain, mikä jäi sarjasta uupumaan, tai purkaa ideoita ja ajatuksia, joita tauko menestyssarjasta on herättänyt. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, ettei kirjassa tuntunut olevan hirveästi tahtoa, eikä se vastoin odotuksiani edistänyt Perillinen-sarjaa laisinkaan.

Kirja spoilaa kyllä Perillistä, joten sitä ei tosiaan kannata hankkia, jos edeltävä sarja on vielä lukulistalla. Kuitenkin, vaikka Eragonin seikkailut olisi jo luettu, en näe tätä "lisäosaa" laisinkaan pakolliseksi, joskin sen lukeminen tietysti houkuttaa, kun on hyvän sarjan juuri lopettanut.

Tiivistäen, en näe kirjan lukemista Christopher Paolinin ja Alagaësian faneille välttämtättömäksi, mutta jos haluat vielä maahan kurkistaa, tie on avoinna. Suosittelen Perillinen-sarjan lukeneille, jotka jäivät kaipaamaan lohikäärmeitä, ja muita Alagaësian ihmeitä.

-AtheneGirl

Perillinen -sarja

Perillinen on nuoren Christopher Paolinin ensimmäinen kirjasarja, joka nousi hyvin pian julkaisustaan suorastaan fantasiakirjallisuuden klassikoksi. Perillinen oltiin suunniteltu trilogiaksi, mutta hyvin pian sarja venähtikin neliosaiseksi - kirjat ovat järjestyksessä Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen.

Athenen huomio! Tämä sarja on ollut paras lukea ilman spoilereita, esittelyitä tai edes takakansitekstejä! Suosittelen ohittamaan seuraavan kappaleen, mutta kerron kuitenkin sarjasta hieman...

Perillinen kertoo 15-vuotiaasta Eragonista, nuoresta pienen syrjäkylän pojasta, joka metsästysretkellään sattuu löytämään erikoisen, sinisen kiven. Kivi paljastuu lohikäärmeen munaksi, ja äkkiä Eragon päätyy keskinäiseen osaan ikiaikaisen hallitsijan Galbatorixin Valtakunnan kukistamisessa. Kulkiessaan Alagaësiassa Eragon tutustuu haltioihin, kääpiöihin, ja muihin mantereen ihmeisiin, joista eivät kaikki ole edes selitettävissä, samalla kun oppii magiasta. lohikäärmeratsastajuudesta, sekä itsestään yhä enemmän.

Arvioni! Sarja täytti hyvin stereotyyppisen fantasiakirjasarjan merkit, ja suoria vaikutteita esim. Tarusta sormusten herrasta on havaittavissa todella paljon. Toisessa osassa, Esikoisessa, olin jättää sarjan kokonaan kesken sen arvattavuuden ja, sanoisinko jopa, persoonattomuuden vuoksi. Onneksi en näin tehnyt. Kolmannesta osasta eteenpäin kahden ensimmäisen kirjan merkityksettömänkin oloinen pohjustus alkaa tehdä työtään. Käytän juonesta taas kaulahuivivertausta. Aluksi huivi on tiivis, lyhyt ja helppo, ja keskeltä se yhtäkkiä alkaa levitä; ensin reunoista, lähes huomaamatta, ja kuroutuu taas pikkuhiljaa yhteen. Tarkoitan siis, ettei viimeinen osa pääty kertojan selvitykseen tapahtuneesta, vaan nivoutuu pikkuhiljaa.

Edes lukijan huomaamatta Eragon oppii ja kasvaa koko sarjan ajan, löytää motiiveja ja joutuu haastamaan itseään, tullen koko ajan voimakkaammaksi. Ihmisenä -tai ratsastajana- poika ei ole, tai tule olemaan täydellinen, ja juuri sellaisenaan kirja on hyvä ja mukava luettava. Mieleeni tulee esimerkiksi Eragonin tottumattomuus ihmisten johtamiseen ja puheiden pitämiseen.

Hahmona Eragon onkin hyvin kirjoitettu, mutta tarkemmin mietittynä hieman persoonaton, etenkin päähenkilöksi. Verrattuna ainakin lohikäärme-Saphiraan, Roran-serkkuun tai haltia-Aryaan kirjassa ei juuri kerrota millään tavalla tavallisista asioista, joista Eragon pitää tai joita huomioi, jolloin tämän näkökulma on jokseenkin yksinkertainen.

Alagaësia on upea, ja kartat kirjoissa auttavat hahmottamaan sitä vieläkin paremmin. Mikä teki juuri Perillisestä mielestäni hyvän sarjan, oli upea panostus ja kirjailijan kiinnostus magian, historian, sekä muinaisen kielen ideoihin. Kun sarjan imuun oli kerran päässyt, oli surku lopettaa se, vaikkakin lopetus oli hieno, ja viimeiset kirjat kirjoitettu ihanasti eri näkökulmista.

Lempihahmoni oli ehkä Nasuada - upea ja omistautunut johtaja, jolla kuitenkin löytyi empatiaa ja viisautta urgaleita ja Elvaa kohtaan, ja joka myös toimi inhmillisesti ja koki ystävyyttä.

Suosittelen sarjaa perinteisesti fantasiasta pitäville, ikäluokkana kolmas-seitsemäsluokkalaiset, sekä kiinnostuneet. Sarjassa on lohikäärmeitä, ystävyyttä, pulmanratkaisua, sekä saavutuksia ja menetyksiä. Alagaësia odottaa tutkijoitaan <3

-AtheneGirl